Vallettan musiikkia kuvaillaan sanoin ”blackened arena rock”. Määritelmä kuulostaa järkyttävältä, mutta levyä kuunnellessa homman pointti selkenee: yhtye yrittää tehdä suurieleisiä äärimetallibiisejä, joista voisi olla isommillekin areenoille.
Valletta kuulostaa jenkkifiltterin läpi vedetyltä Satyriconilta. Aidon black metal -hengen kanssa on vähän niin ja näin, sillä ilman Keenan Carrollin räyhäämistä musiikki menisi aika helposti 2000-luvun alkuvuosien jenkkimetallista ja -metalcoresta. Eli suurten keikkamestojen musiikista.
Summer on hyvin tehty levy, jonka kappaleissa on hetkellistä tarttuvuutta. Muun muassa entiset Between the Buried and Me- ja Barishi-muusikot ovat kovia tekijöitä, mutta albumilta odotti enemmän. Tuntuu kuin soittajat vetäisivät koko ajan samaa biisiä pienillä vivahde-eroilla, eikä varsinaista kliimaksia tapahdu missään vaiheessa.
Vallettan ensimmäinen levy ei ole kuitenkaan huono. Se on hetkittäin viihdyttävää kuunneltavaa, mutta lopulta tällaisella kamalla ei ole mitään asiaa suurille areenoille. Ehkäpä miesten olisi parasta perehtyä suurten unelmien sijasta ihan perusjuttuihin.