Uskollinen oman tien kulkeminen on ihailtava piirre. Toisinaan se kuitenkin näyttäytyy jämähtämisenä, jota ei pelasta herpaantumaton oldschooliuskaan. Tukholmalainen hevidoomtrio laukkaa jääränä jossain näiden kahden ääripään välissä.
Yhtyeen keulahahmo Janne ”JB” Christoffersson on heviviikinki päästä varpaisiin. Hänen kitarointinsa on varmaotteista ja vahva lauluäänensä tuntuu selässä saakka. Fox Skinnerin bassottelu on tutun napakkaa joskin meinaa taas kerran jäädä Ludwig Wittin paikoitellen yläkanttiin miksatun kannuttelun jalkoihin.
Tunnelma on metallinpauhuinen, miekkahaarniskainen ja hulmuava. Kaikki kuulostaa oikein grandmagusmaiselta, ja on vaikea osoittaa sormella yksittäistä kohtaa, jossa probleema luuraa. Levy on kuitenkin tylsä, yhtä tylsä kuin suurin osa poppoon aiemmistakin.
Suurin ongelma on biisien geneerisyys. Ne ovat ennalta arvattavia, ja jatkuva modulaatioiden käyttö ei suinkaan nostata tunnelmaa vaan ohjaa sitä tuulikonehevin teennäiseen maailmaan. Kappaleista ei tahdo jäädä mieleen mitään, eivätkä ne liimaudu päähän tai herätä toistohimoa. Grand Magus on jo tehnyt kaikki nämä sävelkulut, rakennelmat ja soolot aiemmilla kahdeksalla levyllään. Myös biisien nimien hokeminen kertosäkeissä haukotuttaa. Vain Glory to the Brave saa selkäni suoristumaan innostuksesta. Siinä irtonaisuus yhdistyy raskauteen ja tömäkkä keinu toimii ensiluokkaisesti, samoin kekkalointiosion ravi.
Tylytykseni on varmasti kohtuutonta, onhan kyseessä erittäin lahjakas jengi, jonka kaikki jäsenet ovat tehneet pitkään töitä ruotsalaisen hevin parissa. Turhautumiseni juontaneekin juurensa Grand Magusin nimikkodebyyttiin (2001) joka kolisi doomblueskulmallaan ja on edelleen yhtyeen kiinnostavin albumi. Myös jäsenten suoritukset Spiritual Beggarsissa vakuuttivat muinoin. Haluaisin olla enemmän liekeissä, mutta en perkula syty, vaikka bensalla ja sähköllä yritän avittaa. Harmi.