San Antonion Nothing Moren uutuus Carnal on juuri niin hyvä kuin vaikuttavien The Stories We Tell Ourselvesin (2017) ja Grammy-ehdokas Spiritsin (2022) jälkeen saattoi odottaa.
Pinnallisesti katsoen teksasilaisten musiikki on elektroströsseleillä kuorrutettua, aavistuksen kokeellista uudemman koulun nu-metalia. Yhtye kuitenkin erottuu toista tulemistaan elävän genren muista bändeistä emotionaalisella syvyydellään, joka muodostuu elokuvallisista sampleista ja erityisesti genren mahdollisesti parhaan laulajan Johnny Hawkinsin loputtoman tuntuisesta ilmaisupaletista.
Hawkinsin uskaliaan haavoittuva tapa heittäytyä kantaa ottaviin teksteihin sekä hänen paljas, maanisuutta lähentelevä tunteenpalonsa kantavat levyn tavanomaisemmatkin biisit kuin riemusaatossa maaliin. Onneksi enemmistö Carnalin kappaleista on kuitenkin silkkaa timanttia.
Kyseessä on pienesti proge, koukuttavia melodioita vilisevä tunteiden ruletti, jonka pyöritykseen heittäydyn mielelläni kerta toisensa jälkeen. Jokin Nothing Moressa ja erityisesti Hawkinsissa läpäisee kyynisen kuoreni.