Proge on musiikkia, joka junnaa paikoillaan, jossa ei tapahdu mitään ja jossa vingutellaan sooloja kyllästymiseen asti. Näin sanoo moni, joka ei perusta progesta. Final Coil tekee parhaansa vahvistaakseen stereotypiaa.
Aneeminen on ensimmäinen sana, joka tulee mieleen mitä tahansa tämän brittipumpun kappaletta kuunnellessa. Kaiken taustalla on yleensä tykyttävänhidas ”riffi”, jonka päälle pikemminkin sanellaan kuin lauletaan sanoja. Jossain vaiheessa mukaan liittyy vingutteleva kitarasoolo.
Final Coil on unohtanut näiden mielikuvituksellisten rakenteiden keskellä säveltää kappaleita. En aio nimetä levyltä yhtäkään biisiä, koska yhtäkään niistä ei voi nostaa esille. Ei hyvässä eikä pahassa. Albumi tuntuu tuskallisen pitkältä horrokselta, joka ei välitä edes minkään sortin melankoliaa tai tunnetta.