Monelle tulee tuskin yllätyksenä, että uusin Opeth on vahvasti 70-luvulta soundaavaa retromenoa ja kaikki kuolometalliset viitteet ovat piilossa. Tämä, kuten ajoittain vahva folkpainotteisuus ja kuulaat melodiatkin, on kuulunut bändin kuvioihin jo kahdella edeltävällä levyllä.
Nyt tuntuu, että bändi on palaillut tavallaan kipakampaan ulosantiin, mutta toisaalta kappaleet – tai niiden osiot – ovat hyvinkin seesteisiä. Kaksijakoisuus onkin ehkä levyn suurin ongelma, jos sitä nyt voi mieltää sellaiseksi.
Ennakkobiisi Sorceress on hyvinkin napakka kappale, jossa ei progeilla liikoja. Tuhnakaksi pinnoitettu metallinen ote on esillä tanakasti ryskyvissä kitaroissa ja lujasti iskevissä rummuissa useammassakin kappaleessa. Osa biiseistä taas on täysin särökitaroista vapaata soitantoa, mikä saa ne tuntumaan enemmän tai vähemmän välisoitoilta. Akustinen liki-instrumentaali The Seventh Sojourn etenee uhkaavasti ilman tarvetta rysäyttää päälle särökitaroita tai edes varsinaista rumpukomppia.
Vaihtelua on kenties vähän liikaakin: raukeasti helisevien akustisten taipaleiden äkillinen vaihtuminen kuivasti potkivaan hard rock -jyystöön tekee kokonaisuudesta vähän turhankin kaksijakoisen.
Yhtäältä bändi sovittaa biisit aiempaa tiukemmin, mutta venyttää toisaalta kappaleita puoliväkisin ylipitkiksi. The Wilde Flowers voisi ihan hyvin loppua jo neljässä minuutissa, eikä liki yhdeksänminuuttinen Strange Brew tunnu rakentuvan valmiiksi ollenkaan.
Onnistumisia on kuitenkin niin raukeassa kuin äänekkäässäkin ilmaisussa, ja Sorceress päätyy selkeästi plussan puolelle. Levyllä on loistavia biisejä ja runsaasti hienoja hetkiä, mutta myös tyhjäkäyntiä. Vahvasti joko–tai-dynamiikalla pelaava kokonaisuus jättää tyydyttyneen mutta hiukan nuivan olon.