Nautin rässini mieluiten karskina ja suoraviivaisena, vaikka sen tuleekin sisältää jonkinlaisia korvakarvoihin takertuvia koukkuja. Genren alkuaikoina, jota myös kultakaudeksi sopii nimittää, moni rujompi rappaaja haastoi taitojen ja kunnianhimon kasvaessa niin itsensä kuin kuulijansa juuri kolmannella levyllään. Osa onnistui mallikkaasti, joidenkin tuotosten nerokkuus valkeni vasta paljon myöhemmin ja loput sortuivat omaan näppäryyteensä kadottaen liikaa olennaisesta ilmaisustaan.
VoiVodin Killing Technology (1987) oli niin musiikiltaan kuin sanoituksiltaankin jotain ennenkuulumatonta. Sillä alkuaikojen raakuus yhdistyi selkeästi teknisempään lähestymistapaan, ja vastaava kehityskaari löytyi myös levyn maapallon ulkopuolelle sijoittuvasta futuristisesta tarinasta. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin hyvin samankaltaista ideaa soveltaa erittäin onnistuneesti Vektor, ja samaa scifihenkistä V-mäisyyttä löytyy myös Madrostin kolmannelta albumilta.
Madrost luotaa omaa soonista universumiaan hieman suoraviivaisemmalla kurssilla. Bändin teknothrash on hitusen raivokkaampaa ja vauhdikkaampaa, vaikka sävellyksellistä ja sovituksellista särmikkyyttä ja yllättävyyttä löytyy senkin kappaleista riittävästi. Pelkästä tunnelmasta käy selväksi, että aihepiireissä liihotellaan maallisia asioita korkeammissa sfääreissä.
The Essence of Time Matches No Flesh painaa kuulijansa penkkiin ja sinkoaa tämän kiertoradalle 38 minuutin ajaksi. Jos G-voimat kestää pyörtymättä, levy tarjoaa vaikuttavan matkan kohti tuntematonta.