”Väkinäistä riehumista ja ylijäämämelodioita” – Arviossa Slipknot

Levyarvio julkaistu Infernossa 9/2014.

Slipknot
5: The Gray Chapter

Roadrunner
2_5_kirvesta

Myllerrysten kourissa kärvistelevä nu-metal-akti on viidennellä levyllään ahdingossa. Kurimusta enteilivät lausunnot, joiden mukaan bändi olisi hakenut otteisiinsa aiempien levyjensä fiilistä. Gray Chapterillä onkin Iowan hallittua kaaosta, mutta se ei ilmene likimainkaan yhtä autenttisena vihanpolttamana maanisuutena. Kolmoslevy Subliminal Versesiltä blokatut tarttuvuudenhäiveet kuulostavat päälleliimatuilta.

Basistin ja rumpalin menettäneen yhtyeen tilanne on hankala. Slipknot ei kuitenkaan tee samaa kuin Korn aikoinaan: ota täysin uutta näkökulmaa ja onnistu sitä kautta kääntämään vaikeuksia taiteelliseksi voitokseen. Siinä missä mainittu teki kinkkisessä tilanteessa kiinnostavimman levynsä (Korn, 2007), Slipknot tahkoaa lähinnä vanhaa rataa eli varman päälle.

Iowalaiset tuntuvat jäävän ylipitkällä levyllä taiteelliseen limboon. Biiseihin ei ole löytynyt kahden tukipilarin kadotuksen jälkimainingeissa kunnon ydintä. Kappaleita on kuorrutettu väkinäisellä riehumisella ja Stone Sourilta ylijääneiltä kuulostavilla radiomelodioilla. Kamalimpana esimerkkinä tästä on kiivaasti rässäävään Slayer-mäiskeeseen juustoista harmoniahoilausta yhdistävä AOV. Jytkäävällä perusmyllytyksellä olisi vielä päässyt kunnialla jatkoon, mutta todella gay kertsi romahduttaa kappaleen täysin. Samaa nallekarkki meksikaanopitsassa -meininkiä on havaittavissa kautta levyn.

Edellä kirjoitettu on toki kärjistys, eikä Gray Chapter ole tyystin epätoivoinen ilmestys. Mukana on aidosti toimivakin raitoja, mutta niiden anti onkin perus-Slipknotin kaavasta poikkeavaa ja siksi kiinnostavaa. Alternative-dynamiikalla pelaava The Devil in I, kokeellis-melodinen Killpop ja räiskyväksi kasvava voimaballadi Goodbye ovat levyn kärkiainesta. Tykitysosastolla osumat ovat harvassa, mutta sitä bändi kuitenkin tuputtaa – enemmän tai vähemmän limaisilla nyyhkykertseillä höystettynä.