Sinfoninen metalli. Raskaan rockin alalaji, jossa olisi hurjasti potentiaalia, mutta joka on vajonnut maneeriensa vangiksi. Aika ajoin rohkaistun katsastamaan, mitä genren alla tehdään, mutta varsin usein saan vetäytyä pettyneenä pois.
Nykyaikainen sinfoninen metalli on paljossa velkaa Nightwishille, varsinkin oopperamaisen naislaulun sekä tietyntyyppisten melodioiden ja staccato-henkisten jousiratkaisujen osalta. Epican kahdeksas levy ei onnistu mainittuja välttämään, eikä bändi sitä tietenkään haluakaan. Tyyli on valittu, mutta voisihan sitä vähän omaperäisemminkin hyödyntää.
Merkittävintä – ja Epican kannalta raskauttavinta – on kuitenkin se, ettei kaiken mahtipontisuuden ja sinällään komeiden soundien seasta tahdo löytyä kunnon kappaleita. Darkness Dies in Light rullailee sentään suhteellisen mukavasti, ja Obsidian Heartin dramaattisessa kertosäkeessä on havaittavissa aitoa tunteenpaloa.
Yli kuusiminuuttinen The Grand Saga of Existence on varmasti tekijöidensä mielestä levyn monumentaalinen mestariteos, mutta senkin prameat maneerit jättävät aika kylmäksi. Suosittelen levyä vain suuntauksen paatuneimmille kuluttajille.