Aloitus on brutaali, lähes eläimellinen. Painavalla soundilla hakkaava blastaus ja matalalta rouheasti kumpuava primitivinen örinä antavat espanjalaisbändin kolmoslevylle välittömästi vakuuttavan ilmeen. Väkivallan uhka on läsnä.
Myöhemmin mukaan tulee myös monipuolisempaa ilmaisua, mutta kokonaisuutena Els nous cants de la Sibil·la sisältää valosta vapaata ja asenteeltaan hieman luolamieshenkistä death metalia. Ósserp ei ole omaperäinen, muttei toisaalta myöskään selkeä kopio isommistaan.
Soundi on hyvä yhdistelmä vanhan liiton rumaa, hieman Ruotsiin viittaavaa muhkeaa säröä sekä nykyaikaisempaa selkeää napakkuutta. Orgaaninen ote ja elävä soitto tekevät levystä muutoinkin erittäin miellyttävää kuunneltavaa. Tässä ei haise kone, vaan kellarissa hikoilevat pesemättömät ihmiset.
Hidas ja doomahtava möyrintä, villit kitarasoolot sekä alakuloiset kitaramelodiat tasapainottavat nopeampaa hyökkäystä, ja tasapaino on erittäin hyvä. Päätösraita Lluna Negrassa kuullaan jopa Meshuggahille kumartava happosoolo. Levyssä ei ole muuta vikaa kuin ehkä välittömästi päähän jäävien hittibiisien puute.