Manaaja-leffan tutulta pappi-paleontologilta nimensä voronnut saksalaisyhtye toimittaa melodista naislaulettua power metalia, jossa ei onneksi ole mitään sinfonista – ei edes kosketinsoittimia. Eikä se kuulosta Accept-perinteen teutoniheviltäkään.
Vähemmällä tehdään enemmän, sillä ”vain” kahden kitaran riffitulen ja basso-rummut-kombon äänikuvassa ei ehkä teknisesti parhaan mutta kiinnostavasoundisen Cat Rogersin laulu pääsee ansaitsemallaan tavalla framille. Hän ei ole mikään oopperakeiju, vaan aikuisella, vähän nasaalilla äänellä laulava hard rock -solisti. Mikään Dark Mother’s Childin soundissa ei silti kuulosta ohuelta tai vajaalta.
Flo Schulz ja Steffen Vorwald ovat kitaroineet kirjokudelman riffejä, harmonisia unisono-lickejä ja säästeliään tyylikkäitä sooloja. Kun kitaristien yllättävänkin tuoreet melodiaideat on sovitettu taidolla ryhdikkääseen pumppubassotteluun, enimmäkseen reippaaseen tuplabasarointiin ja persoonallisen uskottavaan laulutoimitukseen, Lankester Merrinin kakkosalbumi on kaikessa vanhakantaisuudessaankin raikas poikkeus tämän päivän powerissa. Jopa yleensä haukotuttava päätöslovari toimii!