Jos puhutaan aliarvostetuista hevibändeistä, omissa kirjoissani brittibändi Praying Mantis kuuluu listan kärkipäähän. NWOBHM-suuntauksen AOR-laitaan kuuluva bändi aloitti jo vuonna 1973. Erilaisia vaiheita ja kokoonpanomuutoksia riittää kirjaksi asti, mutta yhtye on jaksanut puurtaa väsymättömästi läpi aikojen. Defiance on bändin kahdeksas levy tällä vuosituhannella.
2000-luvulla on tehty myös yhtyeen uljain kappale, Sanctuary-levyltä (2009) löytyvä So High. Ihan niin korkeisiin huippuihin ei nyt ylletä, mutta esimerkiksi Forever in My Heart lähentelee samoja häpeilemättömän siirappisuuden ja tarttuvuuden maailmoja – tällä kertaa balladin muotoon puettuna. Loppupuolen Standing Tall on puolestaan erityisen pontevaa jumppaheviä.
Kaikista kauniista sanoista huolimatta levy ei päädy Praying Mantisin tuotannon terävimpään kärkeen. Ehkä kuvaavaa on, että yhtye on päätynyt sisällyttämään Defiancelle Rainbow-versioinnin, ja vieläpä niin ilmeisestä kappaleesta kuin I Surrender. Hyvinhän se ammattilaisilta sujuu, mutta ratkaisun mielekkyys on kyseenalainen.
Kokonaisuutena levy on mallikas, mutta sijoittuu enemmänkin business as usual -luokkaan.