Veitsenterävä kuva tämän päivän Mämmilästä – arviossa Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus

Julkaistu Infernon numerossa 9/2017.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus
Lauluja Suomesta
Sakara

”Tunteiden tulkki” on mahdollisesti ynnähtänein ilmaus kuvaamaan artistia, joka onnistuu puhuttelemaan vastaanottavaista kuulijaansa. Mutta juuri näin Trio Niskalaukaus on aina tehnyt: laulanut tiensä suomalaisen kuulijakuntansa sydämiin suoraselkäisen miehen luotettavalla äänellä. Sanoma ei piilottele korulauseen takana, se ilmaistaan kaartelematta. Ja kun tulkkia ei tarvita, menestys on taattu.

Vuonna 1996 perustettu ”Niskis” julkaisi neljä suomenkielistä ja kaksi saksaksi laulettua levyä. Pian siitä tuli yksi suomenkielisen raskaan rockin suurnimistä yhdessä Mokoman ja Kotiteollisuuden kanssa. Niskalaukaus tunnettiin hienona livebändinä, ja esimerkiksi Tuskassa yhtye esiintyi lähes vakiobändin asemassa. Raskassoutuinen musiikki toteavan koskettaviin sanoituksiin yhdistettynä oli suomalaiseen makuun sopiva resepti. Tilinteon hetki -kokoelman (2004) päätteeksi jäätiin määrittelemättömän mittaiselle tauolle, kunnes lopulliseksi luultu niskalaukaus lasautettiin vuonna 2006.

Yksitoista vuotta myöhemmin Suomi täyttää sata vuotta. Moni asia on huolestuttavalla tolalla. Tässä tilanteessa tuntuu luonnolliselta, että Trio Niskalaukaus palaa potkittujen jonoon sanelemaan asioista karskin näkemyksensä. ”Kuka meille antoi käydä näin/alistettuna tähän loukkuun jäin/miksi kehitys kulkee taaksepäin – hyvä Suomi!”

Sanat suusta.

Suomi sata vuotta -single on napakasti kiteytetty analogia tuntemattoman pelosta. ”Kyllä saatana saa taas hävetä”, kun maailman kapeasti näkevät juntit hakkaavat päitä – myös omiaan – aina vain sen saman petäjän kylkeen. Koko Lauluja Suomesta on tekstillisesti veitsenterävä kuva tämän päivän Mämmilästä. Siksi se on helppo mieltää kotimaisten musiikillisten ajankuvien, kuten Ismo Alangon Kun Suomi putos puusta -albumin tai Palefacen Helsinki–Shangri-La-levyn kumppaniksi.

Musiikillisesti bändi on vanha tuttu itsensä. Toisin sanoen kehityspalavereja ei ole treenikämpällä näemmä pidetty. Tunnistettava Niskis-jynkky käynnistyy kuin öljytty kone heti levyn alkajaisiksi, eikä turhia sivuroklotuksia ole havaittavissa. Välistä soi urku, mutta sekin vain mausteena.

Tämä on ihan hyvä juttu, sillä Trio Niskalaukaus on yksi niistä bändeistä, joilta ei kaipaa keinotekoista uudistumista. Väärän luokan kansalainen -kappaleessa käytetään tuttuja pensseleitä, mutta niiden vedot ovat sen verran teräviä, ettei lopputulemasta tohdi valittaa. Marmoritiski puolestaan on singlen b-puolelta kalskahtava ylätempohoilotus, joten maaliin ei karautella tällä kertaa aivan täysillä.

Laulaja-kitaristi Rautiainen on kehittynyt tulkitsijana entisestään, joten kirpeisiin tarinoihin kelpaa syventyä. Kun bändikin pumppaa yhteen jypäkästi, turhia ei tarvitse uikutella. Toivottakaamme siis Trio Niskalaukaus lämpimästi tervetulleeksi takaisin!