Äh, pakko olla ilonpilaaja. Tamperelaisbändin ennakkoluulottomuus ja tyynen härski itseluottamus olla välittämättä kuulijoiden mahdollisista toiveista musiikin suunnan suhteen on vähintäänkin ihailtavaa. Samalla on silti sanottava, että rohkeus ei tee Death Hawksin neljännestä albumista yhtään sen parempaa. Sen viihdehenkinen pimputtelu on aika lähellä sietämätöntä.
Joillain loogisuuden ristiaskelilla kasariestetiikka pastellinsävyisine progemaisemineen oli bändille luonnollinen askel. Kitaroiden hylkääminen ja new age -hattaralta kuulostavat sovitukset aiheuttavat silti aivan liikaa vaivaa, että oikeita sävellyksiä jaksaisi kaivaa esiin kaiken hötön alta. Death Hawksille 80-luku merkitsee enemmän George Michaelia kuin Miami Vicea.
Psychic Harmony tuntuu ironiselta kuulostavaa nimeä myöten enemmän manifestilta kuin vakavasti otettavalta levyltä.