Vonkaustematiikka kuulostaa 67-vuotiaan sedän suusta vähän irstaalta – arviossa Whitesnake

Julkaistu Infernossa 4/2019.

Whitesnake
Flesh & Blood
Frontiers

Yllättävän toimivasti bluesimpien Good to Be Bad- ja Forevermore-levyjen (2008/2011) jälkeen hard rock -hirmu lörpäytti nousujohteista 2000-lukuaan suhteellisen karmivan Purple Albumin (2015) ponnettomilla Deep Purple -luennoilla. 40-vuotiaan yhtyeen 14. levy tekee puolestaan paluuta tukkahevimmän kasari-ilmaisun pariin. 

Riffipohjaisessa menossa kaikuu myös loistava Slide It In -aikakausi, mutta hittihakuisempi 80-luvun loppu on läsnä vahvemmin. Samalla yhtye luovii tuotannollisesti ja riffillisesti modernimpaan otteeseen. Kombo ei ole ehkä kaikkein luontevin, etenkin kun veteraanirumpali Tommy Aldridgen soitto kuulostaa nykyajan kasvottomalta peruskannuttajan lätkytykseltä. Riffitkin ovat aika heavyjä.

1980-luku kuuluu myös sanoituksissa. Aina härskinpuoleisia lyriikoita sanailleen David Coverdalen vonkaustematiikka kuulostaa 67-vuotiaan sedän suusta vähän irstaalta, eikä välttämättä hyvällä tavalla. Miehen ääni on edelleen kunnossa, vaikka aiempien levyjen juurevampi materiaali tuntui sopivan vaari-ikäiselle Coverdalelle erityisen erinomaisesti.

Siihen nähden, että Purple Album aiheutti myötähäpeää, uutukainen on puutteineenkin ilahduttavan vireä ja tomera tuotos.