Pelkkiin nimiin perustuva ensivaikutelma oululaisesta Kantamus-bändistä vie todella syvälle lepikkoon. Kyse on aivan muusta kuin minkäänlaisesta emoilusta tai vuosituhannen vaihdetta dominoineesta suomimetallista, jonka jälkijunassa matkasi jos vaikka minkälaista todella vaivaannuttavaa yrittäjää.
Nimihirviö-ep paljastuu heti alkutahdeistaan lähtien vakuuttavan angstiseksi ja repivän äänekkääksi tapaukseksi. Jälleen kerran selviää, kuinka idioottimainen kuuntelematta paskaa -asenne on.
Minua noise rockin riipivyys on aina viehättänyt, mutta montaa biisiä sitä en ole koskaan jaksanut kuunnella. Kantamuksen ote kyseiseen genreen ei ole puhdasoppinen, ja juuri siksi bändi kuulostaakin sekä kiehtovalta että vaikuttavalta.
Yhtye myllyttää varttituntiin viisi biisiä noise rockin ja hardcoren yhdistelmää, josta löytyy myös sludgesta tuttua hitaampaa raastamista. Seoksessa sinällään ei ole mitään kamalan mullistavaa, mutta trion vahva visio tekee sen musiikista ja sitä myötä kokonaisuudesta mainion.
Veikeästi rullaavissa kappaleissa saksofonin töräyttelykin on täysin luonnollisella paikallaan, ja biisien parista minuutista lähes neljään venyvät kestot tuovat nekin sopivaa vaihtelua. Kun myös terävät ja ilmavat soundit ovat just eikä melkein kohdillaan, on täysin perusteltua puhua vuoden tähän asti kovimmasta yllättäjästä.