Mustaa hometta ja unholan multaa. Portugalilainen Black Mold tuo musiikilliset metkunsa esiin jo albumin otsikossa: tarjolla on mustan metallin suuntaan vivahtavaa crust punkia ilman minkään sortin hienostelua.
In the Dirt of Oblivionin kuuntelu tuntuu osin turhauttavalta, sillä kaikesta kuulee, että musiikki on tarkoitettu livetilanteeseen. Bändi on pyrkinyt saamaan keikkafiilistä esiin myös levyllä, mikä ilmenee luomulta kuulostavasta äänimaisemasta ja ronskilla kädellä soitetuista kappaleista, mutta homma jää puolitiehen.
Keskimäärin pariminuuttiset biisit eivät ehdi kyllästyttää, mutta eivät toisaalta imaise mukaansakaan. Yhtye on parhaimmillaan The Caskin kaltaisissa äärisuorissa sävellyksissä, joissa ei edes yritetä ihmeellisyyksiä vaan pysytellään perusasioiden parissa. Black Mold tietää mitä tekee, mutta tekemisen laadussa tuntuu olevan paljon vaihtelua.
Portugalilaisten toisella albumilla on hetkensä, mutta kokonaiskuva jää keskinkertaiseksi. Vastaavaa kamaa on tehty ajan mittaan niin paljon paremmin, että tämän levyn kohtalona lienee peittyä hiljalleen vuosien tomuihin.