Hollantilainen Death Alley hyökkää nurkan takaa toista kertaa kokopitkän levytyksen voimin. Yhtyeen hard rock -soppaan on heitetty punkin, progen ja psykedelian sävyjä, ja omien sanojensa mukaan nelikko soittaa klassisen tarkasti tahdistetulla alkukantaisella sielulla.
Levyllä on orgaanisesti hengittävät soundit, ja hauskaa kokoonpanolla ainakin tuntuisi olevan. Kappaleissa sohitaan menemään kiusallisesti kulmia hiomatta, eikä groovea synny yrityksestä huolimatta oikeastaan lainkaan. Laulajan esitys kuulostaa mahdottoman kliseisesti semikukkoilevalta mikinvarressa notkumiselta ollen harvinaisen yksiulotteista ja vailla sekä tyylitajua että omaa persoonaa.
Yhtyeellä on käytännössä kaksi vaihdetta. Vainoharhainen häröily ei luo vaarantuntua mutta on ajoittain sentään mielenkiintoista, kun taas rullaava riehuminen on pelkkää räpiköintiä. Näiden kahden olotilan naittaminen onnistuu jotenkuten ainoastaan suoraviivaisessa Murder Your Dreamsissä. Tämän vastakohta on levyn päättävä The Sewage, joka on kenties ajateltu polveilevaksi ja eeppiseksi huipentumaksi, mutta yhdentoista ja puolen minuutin sekamelska on yksi yhtyeen sietämättömimmistä synneistä.
Death Alleyn noukkimat ainekset ovat suureksi osaksi jo valmiiksi kuluneita, ja Superbialla yhtye vie niistä viimeisenkin terän paketoimalla ne puolihuolimattomasti. Yhtyeen toivoisi suoraviivaistavan ilmaisuaan kaikin puolin, mutta toisaalta sen tyyli tasapainottuisi ja rikastuisi myös kieroa, välillä jopa kovin murheellisen kuuloista tunnelmointia jalostamalla.