”Elannon ansaitseminen valokuvaamisella on huomattavasti helpompaa kuin musiikkibisneksessä” – haastattelussa Acceptin Wolf Hoffmann

Maailma on kaaoksessa, ja Accept kommentoi tätä uudella levyllään. Primus motor Wolf Hoffmann on kuitenkin kaikkea muuta kuin lopunajan tunnelmissa.

Kuva: Jaakko Silvast

 

Accept on tehnyt viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikana yhden komeimmista paluista heavy metalin maailmaan. Levykolmikko Blood of the Nations (2010), Stalingrad (2012) ja Blind Rage (2014) on saanut sekä fanit että kriitikot puolelleen, ja nyt sen jatkoksi julkaistaan The Rise of Chaos -pitkäsoitto.

Bändin johtohahmo, kitaristi Wolf Hoffmann huokuu sekä tyytyväisyyttä että rentoutta helsinkiläisen rokkibaarin sohvalla. Lisään vettä myllyyn ylistämällä miehen ja bändinsä vaikutusta elämääni: Russian Roulette (1986) oli yksi ensimmäisistä omistamistani hevilevyistä. Se teki valtavan vaikutuksen, ja tekee yhä.

– Tällaiset hetket merkitsevät minulle paljon ja ovat yksi iso syy siihen, että teimme ylipäänsä paluun. Ihmiset kyselevät monesti, miksi palasimme tauolta, tai käytännössä eläkkeeltä. Ja tämä on se syy – on uskomaton tunne, kun voi tehdä jotain, joka merkitsee niin paljon toisille ihmisille, mies vakuuttelee.

Acceptin vuosien mittaisen tauon aikana Wolf elätti itsensä valokuvaajana, mutta on nyt jättänyt ne työt kokonaan.

– Päätin viime vuonna, että on turha yrittää olla täysipainoinen muusikko ja valokuvaaja. Minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa molempiin. Tahdon tehdä asiat joko hyvin tai en ollenkaan, mikään puolivillainen puuhastelu siinä sivussa ei kiinnosta.

– Totta puhuen elannon ansaitseminen valokuvaamisella on huomattavasti helpompaa kuin musiikkibisneksessä. Se on yksinkertaisesti realiteetti. Mutta en ole musiikin parissa tekemässä helppoa rahaa, vaan siksi, että tämä on minun kutsumukseni.

Ei mikään ikuinen veljeskunta

Acceptin taipaleen voi jakaa tiettyihin kausiin. Jo 1960-luvun loppupuolella laulaja Udo Dirkschneider ja kitaristi (myöhemmin huipputuottaja) Michael Wagener perustivat yhtyeen nimeltä Band X, jonka nimi vaihtui myöhemmin Acceptiksi. Kunnolla toiminta lähti liikkeellä vuonna 1976, kun mukaan saatiin Hoffmann ja basisti Peter Baltes.

Vuonna 1979 ilmestyi debyyttilevy Accept ja suosio lähti nousuun. 1982 puolestaan julkaistiin Restless and Wild seuraajinaan Balls to the Wall (1983), Metal Heart (1985) ja Russian Roulette. Moni pitää juuri tämän levynelikon kautta Acceptin huippuvuosina.

Sitten Dirkschneiderin ja Acceptin tiet erkanivat. Ilmestyi laulaja David Reecen kanssa tehty, pahasti flopannut Eat the Heat (1989), ja sitten bändi hajosi. Yhtye palasi Dirkschneiderin kanssa sekä kolmen levyn ajaksi 1990-luvulla että keikkojen muodossa vuonna 2005.

– Olen pääosin samaa mieltä kausijaosta, mutta silti minun pitää vähän korjata sinua, Hoffman aloittaa.

– Kavahdan joka kerta, kun joku käyttää termiä ”comeback” vuoden 2005 tapahtumista. Sen ei ollut koskaan tarkoitus olla mikään Acceptin paluu. Sovimme vain, että teemme parisenkymmentä keikkaa sen kesän aikana, ja se siitä.

– Sitä voisi verrata vaikkapa Led Zeppelinin vuoden 2007 keikkaan, joka oli vain yhden kerran juttu, eikä kukaan vaatinut sen jälkeen täysimittaista paluuta [Wolf hieman oikoo totuutta Zeppelinin osalta, mutta ymmärtänemme argumentin]. Tarkoitus oli pitää hauskaa ja tienata vähän rahaa. Oli kuitenkin aivan selvää, että homma ei tulisi jatkumaan sen pidemmälle.

Miehistönvaihdokset ovat olennainen osa Acceptin tarinaa, ja viimeisin muutos tapahtui edellisen levyn jälkeen. Kitaristi Herman Frank ja Stefan Schwarzmann lähtivät bändistä joulukuussa 2014.

– Kyse ei ollut sen dramaattisemmista tapahtumista. Herman ja Stefan halusivat keskittyä Pänzer-yhtyeeseensä ja lähtivät Acceptista, siinä se. Kun palasimme yhteen vuoden 2009 paikkeilla, emme päättäneet, että tämä on jonkinlainen veljeskunta, joka tulee kestämään ikuisesti. Oli hyvin tiedossa, että Hermanilla ja Stefanilla tulee olemaan muitakin projekteja ja jokainen on vapaa tekemään, mitä tahtoo.

– Välillämme ei ole pahaa verta, mutta en kommentoi asiaa sen enempää. Yritän pitää muutenkin periaatteena, että kun joku poistuu Acceptista, me jatkamme omaa tietämme ja entiset jäsenet omaansa.

– Joku saattaa toimia yhtyeessä, joka muistuttaa Acceptia tai kommentoida toimiani koko ajan mediassa, mutta minä en vastaa suoraan sellaisiin heittoihin. Eli jos sinulla on jotain kysymyksiä tähän liittyen, jätän kommentoimatta. Joku on saattanut lähteä tästä bändistä yli 20 vuotta sitten, joten hänen asiansa eivät kuulu minulle. What can I say?

Olin kyllä kysymässä kaikenlaista…

– Kaikkihan näistä kysyvät. Kyllä sinäkin voit varmasti arvata, mitä ajattelen tietyistä aktiviteeteista ja kommenteista. Voit heittää villejä veikkauksia, mutta en aio antaa vastapuolelle sitä kunniaa, että lähden kommentoimaan tarkemmin.

Tämä kaikki on tietysti varsin suoraa viittausta Dirkschneideriin, joka on kommentoinut viime vuosina kitkerään sävyyn Acceptin tekemisiä. Lisäksi hän on heittänyt viime vuodesta lähtien sukunimensä alla keikkoja, joilla esitetään pelkästään Acceptin kappaleita. Hoffmann ja kumppanit eivät välttämättä suhtaudu tähän kovin innostuneesti.

Paluuta melodisuuteen

Kaikkein merkittävin kokoonpanomuutos Acceptissa tapahtui vuonna 2009 käynnistyneen uuden tulemisen myötä, kun laulajan paikalle astui aiemmin T.T. Quick -kulttisuosikissa laulanut Mark Tornillo. Mies on saanut kiitosta sekä ilmaisustaan että energisestä lavatyylistään ja tuntunut saavuttaneen yllättävänkin yksimielisen fanien hyväksynnän.

Tyylillisesti uuden tulemisen jälkeiset levyt ovat olleet kallellaan enemmänkin 1990-luvun raskaampiin Accept-albumeihin kuin paikoitellen hyvinkin hard rock -pitoisiin kasarilevyihin. The Rise of Chaosilla on kuitenkin aistittavissa paluuta melodisempiin maisemiin.

– Onko näin? En tiedä. Olen kuullut monenlaisia tulkintoja. Lopulta levyllä on kymmenen itsenäistä kappaletta, eikä niillä ole varsinaisesti mitään yhdistävää tekijää. Jokaisen arvioissa painottuvat eri tekijät, ja tämän johdosta levyä voi sanoa joko raskaaksi, melodiseksi, nopeaksi tai hidastempoiseksi. Tekijänä minun on muutenkin vaikea luonnehtia lopputulosta, Hoffmann pyörittelee.

Ainakin Die by the Sword, Worlds Colliding ja Carry the Weight tuovat mieleen muistumia kultaisilta vuosilta.

– Siinä olet kyllä oikeassa. Sanoit aiemmin, että pidit aikoinaan Russian Roulettesta, ja nuo kyseiset kappaleet ovat tosiaan eniten sitä tyylisuuntaa. Mutta sekään ei ollut minkään suunnitelman mukaista tai tarkoituksellista. Meillä on aina ollut sen tyylisiä kappaleita, ja vähän liioitellen voisi sanoa, että voisimme tehdä vaikkapa Carry the Weightin kaltaisia biisejä päivät pitkät. Haluamme kuitenkin vaihtelua ja eri tunnelmien sekoituksia.

– On todella vaikeaa suunnitella mitään tietyntyylistä lopputulosta, emmekä me sellaista haluakaan. Ei sitä voi päättää etukäteen, että nyt teemme todella 80-lukulaisen tai modernilta kuulostavan levyn. Silloin seurauksena on todennäköisesti epäonnistuminen. On annettava sisällä olevien ideoiden tulla luonnollisesti esiin, biisi kerrallaan, eikä mietittävä liikoja lopullista kokonaisuutta.

Joukkosurma innoitti

The Rise of Chaosin synkkämieliset sanoitukset ovat Tornillon käsialaa, kuten kolmella edelliselläkin levyllä.

– Mark osaa tehdä sanat taitavasti ja historiaamme kunnioittaen. Alkuaikojen levyillähän lyriikat teki vaimoni Gaby [Hauke, joka kirjoitti neljännestä levystä lähtien Acceptin sanoitukset salanimellä Deaffy], ja niissä oli ihan oma tyylinsä.

– Markin kanssa tehdyn paluun jälkeen emme halunneet enää käyttää Gabyn sanoituksia. Se vain tuntui oikealta päätökseltä. Itse asiassa se oli Gabyn oma ehdotus. Hän kyllä pitää sanoitusten kirjoittamisesta, mutta ei varsinaisesti rakasta sitä. Takavuosina näin tapahtui lähinnä käytännön pakosta, koska hän oli niin hyvä siinä. Ja me olimme tyhmiä nuoria pentuja, emmekä olisi tienneet, mistä kirjoittaa.

Ihmiskunta on nähnyt maailmanlopun merkkejä varmasti jokaisessa kulttuurissa ja historian vaiheessa. Nyt kun Bulletin of the Atomic Scientistin johtokunnan ylläpitämä symbolinen Tuomiopäivän kello Chicagon yliopistossa on asennossa kaksi ja puoli minuuttia vaille keskiyö, tuhon voidaan sanoa olevan pelottavan lähellä.

The Rise of Chaos tuntuu kommentoivan tätä tilaa suorasanaisesti.

– No, metallissahan käsitellään yleensäkin aika negatiivisia asioita. Pahuus, pimeys, kuolema ja tuho ovat yleisempiä aiheita kuin onnellisuus, rakkaus ja yhteisymmärrys. Tämä on ikään kuin lähtökohta.

Hoffmann myöntää rehellisesti, että musiikki on kappaleiden kirjoittamisessa hänelle aina tärkeintä. Sanoitukset tulevat vasta toisella sijalla.

– Silti tahdomme, että ihmiset voivat samastua tekstien aiheisiin. Toisaalta haluamme niihin tietynlaisia koukkuja ja helposti mukana laulettavia ilmauksia. Ideat voivat tulla yhteisistä keskusteluista, televisio-ohjelmasta tai sanomalehdestä. Esimerkiksi uuden levyn Koolaid-biisi on saanut innoituksensa todellisesta historiallisesta tapahtumasta.

Wolf viittaa tapahtumiin, jotka päättyivät Jonestownin joukkoitsemurhaan vuonna 1978. Uskonnollinen höyrypää Jim Jones oli perustanut vuonna 1953 Kansan Temppeli -lahkon, ja 1970-luvulla kultin jäsenet rakensivat Etelä-Amerikan pohjoisosan Guyanaan siirtokuntakaupungin nimeltä Jonestown.

Kongressiedustaja Leo Ryanin ja median edustajien aloittaman tutkinnan seurauksena tapahtumat eskaloituivat yli yhdeksänsadan lahkon edustajan murhaan ja itsemurhaan. Tragedian raunioilta löydettiin siirtokunnan lääkärin sekoittamaa itsemurhajuomaa, jossa oli sekä syanidia ja rauhoittavia lääkkeitä että Flavor-Aid-mehua. Osassa silminnäkijätodistuksista on kuitenkin puhuttu myös toisesta makeasta juomavalmisteesta, Kool-Aidistä. ”Drinking the Kool-Aid” -ilmaisusta on tullut vertauskuva sille, kuinka ihmiset voivat lähteä laumasieluisesti mukaan ideoihin, joiden tietävät olevan tuhoon tuomittuja.

– Kappaleiden tekoprosessi menee yleensä niin, että sävellän musiikin Peterin kanssa ja yleensä jo silloin tulee mieleen kappaleen nimi tai avainlauseita, tässä tapauksessa ”don’t drink the Koolaid”. Sitten annamme kappaleen Markille ja kehotamme häntä pitämään hauskaa ja kirjoittamaan loput sanoista.

– Tässä yhteydessä minä vain pidin siitä, miltä se lause kuulosti, ”don’t drink the Koolaid”. En itse asiassa edes tiennyt, mistä kyseinen sanonta tarkalleen ottaen oli tullut. Tein sitten vähän taustatutkimusta ja lentävän lauseen hirveä totuus paljastui.

Vanha ja uusi kohtaavat

Tornillon mukaantulon lisäksi nykyisen Acceptin nousun yhteydessä on syytä nostaa esiin tuottaja Andy Sneap. Muun muassa Stuck Mojoa, Megadethiä ja Arch Enemyä tuottanut kehäkettu on ollut mukana jokaisella paluun jälkeisellä levyllä.

Kuva: Jaakko Silvast

– Aloittaessamme yhteistyön Andyn kanssa olimme toivottoman vanhanaikaisia. Olisimme ihan hyvin voineet mennä vanhan koulukunnan analogistudioon ja työskennellä jonkin menneiden vuosikymmenten huipputuottajan kanssa. Mutta sitten, juuri oikeaan aikaan, tämä meidän näkökulmastamme katsottuna nuori penska tuli käymään luonamme Nashvillessä. Ja olen erittäin onnellinen, että hän tuli, koska aloimme työskennellä yhdessä ja eteemme avautui täysin uusi maailma.

Pitkästä kokemuksestaan huolimatta Sneap oli Hoffmannille uusi tuttavuus.

– Olin ollut ulkona koko musiikkibisneksestä vuosikausia ja tällaiset asiat olivat minulle ihan outoja. Andy on uuden sukupolven kaveri, joka on kasvanut läppäreiden ja Pro Toolsin ynnä muiden parissa. Se oli kuin taikaa meille.

– Andy todella tietää, mikä saa Acceptin toimimaan. Hän on ollut fanimme lapsesta lähtien. Andyn nykyaikainen soundimaailma ja meidän vanhakantainen tyylimme sopivat loistavasti yhteen. Se näkyy myös fanien reaktioissa.

Hoffmannin mainitsemaan tunnusomaiseen tyyliin ovat aina liittyneet vaikutteet ja suoranaiset kappalelainat klassisesta musiikista. Näistä ikonisin lienee Metal Heart -levyn nimikkokappaleessa kuultava, Ludwig van Beethovenin Für Elise -teemaa mukaileva hekumallinen kitarasoolo.

– Käytämme noita juttuja silloin, kun siihen on sopiva tilaisuus ja idea. Sellaista ei voi tehdä pakolla. En halua mennä siihen, että joka levyllä pitää olla oma Metal Heart -hetkensä. Asioiden pitää tapahtua silloin, kun se on sopivaa, ei tavan vuoksi.

Wackenissa räjähti

Kitarasoolot ylipäänsäkin ovat tärkeitä Acceptissa. Joskus ne jopa ovat kuin omia itsenäisiä pikku kappaleitaan. Kuinka paljon Hoffmann kiinnittää tähän huomiota jo sävellysvaiheessa?

– Paljon! Minulle soolo-osio on yhtä tärkeä osa kappaletta kuin säkeistö tai kertosäe. En anna periksi, ennen kuin se kyseinen kohta todella antaa jotain spesiaalia koko kappaleelle. Toki tämäkin on paljon kappaleen luonteesta kiinni.

– Uudella levyllä vaikkapa Analog Man ei edes kaipaa mitään monimutkaista ja huoliteltua soolo-osiota tai vaikkapa uutta riffiä soolon alle. Siinä on enemmänkin sellainen jammaileva soolo. Die by the Sword tai nimibiisi taas toimivat parhaiten, jos niissä on täysin uusi ulottuvuus soolon aikana. Olen tehnyt samanlaisia juttuja alusta asti. Esimerkiksi Fast as a Shark aukeaa ihan uusille alueille klassisvaikutteisessa väliosassaan.

Hoffmann kertoo kuuntelevansa äärimmäisen vähän muiden tekemää musiikkia, ja silloinkin lähinnä klassista. Tämä intoilu on mennyt hänen tuotannossaan pisimmälle kahdella soololevyllä, joista viimeisin, Headbangers Syphony, ilmestyi viime vuonna.

Haastattelua tehtäessä, kesäkuussa 2017, oli jo tiedossa, että Headbangers Symphonyn materiaalia esitetään elokuussa Wacken Open Air -festivaaleilla osana Acceptin erikoispitkää keikkaa. Muiden muassa Mozartin ja Vivaldin sävellyksiä kierrättävän levyn esityksessä oli mukana Tšekin kansallinen sinfoniaorkesteri, joka on tehnyt Ennio Morriconen lisäksi yhteistyötä muun muassa Stingin, George Michaelin ja Dimmu Borgirin kanssa – viimeisimmän kera vieläpä samoilla festivaaleilla vuonna 2012.

– Jo silloin, kun olin Headbangers Symphonyn tiimoilta studiossa, haaveilin siitä, että jokin päivä olisi hienoa soittaa sen kappaleita lavalla ison orkesterin kanssa. Levyn julkaisun aikoihin kävimme keskusteluja Wackenin väen kanssa. Jotenkin nämä kaksi asiaa kohtasivat ja esille nousi mahdollisuus soittaa Acceptin keikan yhteydessä myös Headbangers Symphonyn kappaleita. Soitamme niitä noin kuusi tai seitsemän eli valtaosan levystä.

Sinfoniaorkesteri soi myös Acceptin kappaleissa.

– Soitamme aluksi uuden levyn materiaalia, sitten klassisen musiikin setin ja lopuksi Acceptin ikivihreitä klassikoita, joiden aikana jousisoittimet ja muut pääsevät ääneen. Siitä tulee todella ainutlaatuinen ilta.

– Orkesterisovitusten tekeminen oli oma hommansa, ja lisäjännitystä tuo se, että meillä on vain yhdet harjoitukset päivää ennen keikkaa. Hullua! Klassiset muusikot ovat ihan eri heimoa. He eivät ole harjoitelleet kappaleita edes keskenään. Orkesteri saa kirjaimellisesti ennakkoon vain nuottipaperit ja itse yhteissoitto tapahtuu ensimmäisen kerran harjoituksissa kanssamme. Sitten musiikki alkaa soida, ja voin vain toivoa, että se kuulostaa hyvältä.

– Julkaisemme keikan toivottavasti dvd-muodossa, jos siitä ei tule täysi katastrofi. Luotan kuitenkin siihen, että kaikki onnistuu, olen jo totta kai tehnyt yhteistyötä sinfoniaorkesterin avainhenkilöiden kanssa. Mutta onhan se jännää lähteä tuollaiseen minimaalisella määrällä harjoittelua.

– Olisin toivonut edes kahta tai kolmea harjoituspäivää, mutta jo homman kalleus asettaa rajansa. Näille tyypeille on ihan sama, onko kyseessä harjoitukset vai varsinainen esiintyminen, heidän pitää silti saada yhtä suuri palkka työtunneistaan.

Julkaistu aiemmin Infernossa 7/2017.