Ruotsalainen salamyhkäorkesteri Ghost sai kahden ja puolen vuoden takaisella ensialbumillaan hienoisen raivon valtoihin, niin hikistä oli päättää, mitä mieltä yhtyeen ärsyttävyyden rajamailla taitavasti kiikkuvasta musiikista lopulta on. Tehokuuntelussa vaaka kääntyi pahuuden paavin ja kumppanien hyväksi, ja onpa Opus Eponymous -debyytti jäänyt vallan pitkäaikaiskulutukseen. Esimerkiksi rauhallisten viikonloppuaamujen soundtrackina levy on mitä mainioin.
Mikäli ensi-lp:n paholaisenpalvontapoppi toimi, Infestissumamin luulisi olevan varmaa purkkaa. Liikoja meno ei ole muuttunut, vaan Ghost juoksuttaa kuulimillemme sametinpehmeää, näennäisen lakonista mutta pirullisesti viettelevää sävelkudelmaa, jossa melodioilla on riffejä ja kitaravallia suurempi painoarvo.
Ghostin motiiveista ja true-arvosta voi olla aivan mitä mieltä tahansa, mutta tarttuvien biisien teon sakki osaa. Yhtye kuulostaa jopa varman päälle pelatessaan hyvältä, mikä on nykyoloissa perin poikkeuksellista. Vaikkei pari kuuntelua nosta esille yhtään debyytin huikean Elizabeth-kappaleen veroista esitystä, olen suhteellisen varma, että valkoinen savu alkaa tupruta lisätutustelun myötä aina vain sakeampana.
Huom! Tämä ei ole arvostelu. Sen löydät painetusta lehdestä myöhemmin.