Brymir ryskää vaikeuksien kautta voittoon – lukaise kesäkuisen kakkoslevynsä nostattamat ensitunnot!

Huom! Tämä ei ole arvio vaan pikaiseen tutustumiseen perustuva ennakkokatsaus. Arvostelu löytyy painetusta Infernosta myöhemmin.

03.05.2016

Periaatteessa en ole suurensuuri tämäntyyppisen musiikin, siis eeppisissä merkeissä pauhaavan melodisen death metalin, ystävä. Niin Ensiferum kuin vaikkapa Amon Amarth menee paloina, mutta kokonaisista alan levyistä saan tujuja kiksejä harvemmin.

Helsinkiläisen Brymirin Slayer of Gods -kakkosalbumin (ilm. 3.6.) ensikuuntelu menikin ”jaaha, taas tätä” -tyyppisissä tunnelmissa. Jotain levy kuitenkin jätti kytemään, ja jo toisella pyörityksellä se alkoi jakaa itsestään runsaampia tasoja. Tämä johti blogin perusperiaatteen vastaisesti kolmanteen kieputukseen, joka selvitti jo varsin pistämättömästi, että kyseessä on onnistunut levy.

Seuraavan Infernon numeron (ilm. 20.5.) haastattelusta puolestaan selviää, että viisi vuotta debyytin perään julkaistava kakkonen syntyi melkoisten vaikeuksien ja turhautumien kautta. Väittäisin, että tämä kuuluu. Jännittävintä on, että levy tuntuisi kasvattavan kierroksiaan biisi biisiltä, aivan kuin vitutusta purettaisiin koko ajan ankarammalla vimmalla suloinen maaliviiva silmissä siintäen. Albumin neljä viimeistä raitaa onkin sen parasta antia, niin musiikillisesti kuin tunteenpalon puolesta. Tuntuu, ja varmasti vain tuntuu, kuin soittokin olisi koko ajan tiukempaa. Lopussa bändi miltei posahtaa palasiksi.

Kun kiekko sammuu, kuulija huokaisee huomaamattaan helpotuksesta yhtyeen puolesta. Huh, se on täytetty. Samalla levy jättää tunteen, ettei tämä ollut todellakaan tässä.