Ghost Brigade on yhtyeitä, joiden tekemisiin ei voi suhtautua mitenkään päin kevyesti. Niinpä neloslevyäänkin pistelee soimaan kauhunsekaisin tunnoin – mitäpä jos ne ovatkin hylänneet erinomaiseksi osoittautuneen kaavansa? Ei voi koskaan tietää.
Eipähän nyt sentään. Vaikka IV – One with the Stormilta löytyy uudenkirpeitä mausteita, etenkin aiempaa hallitsevampien (ja jumalattoman toimivien) kosketinsoitinkuorrutusten mallissa, pohjavire on tuttu. Keskisuomalaisten yönsyvän melankolian tarkoitus on lyödä kuulija maahan, ja olivat sanat kuinka täynnä toivoa tahansa, ainakin meikämatille bändi toimii nimenomaan surullisuutensa ja synkeytensä kulmasta.
Sanottu pätee myös niin, että mitä ”iloisemmaksi” musiikkinsa muuttuu, sitä kauemmaksi siitä kuulijana siirryn. Raskaasti möyrivät riffit, viiltohaavoja veistelevät melodiat ja Manne Ikosen mahtava mörinä vain muodostavat myrskyn, jonka kanssa on todellakin yhtä, eikä kevyempi tipsuttelu tahdo maittaa samaan malliin.
Kuvio on paradoksaalinen, sillä jos levynsä täyttyisi Wretched Bluesin ja The Knifen kaltaisista vyörytyksistä, kuulija hirttäisi itsensä kuulokejohtoon. Kevyempipoljentoisen materiaalin olemassaolo on tasapainon puolesta pakollista.
Nelosen ilmanpaineenvaihtelu toimii kuitenkin hienosti, ja nostaisinkin kokonaisuuden näillä kuuloin yhtyeen toiseksi vaikuttavimmaksi. Levyn päättävä suomenkielinen raita Elämä on tulta muistuttaa minimalistisin elkein, mikä elossa on lopulta tärkeintä. Ihokarvat jäävät pystyyn.
Vuoden 2009 Isolation Songs pysyy edelleen omassa totuudessani ylittämättömänä GB-teoksena, mutten pidä mahdottomana, että sekin vielä peitotaan, jos ukoilla vain riittää intoa. Ei voi koskaan tietää.
Huom! Tämä ei ole arvostelu. Se löytyy painetusta lehdestä myöhemmin. IV – One with the Storm julkaistaan 7.11. Saman päivän Infernossa tuhtia juttua aiheesta.