Lihakoukkuja ja kuolonkouristuksia – Levyblogin ennakkosyynissä KYPCKin kolmonen

24.02.2014

Kerrottakoon alkuun, että olen varsin jäävi arvioimaan tämän yhtyeen tekemisiä, minkä voi halutessaan ottaa huomioon seuraavaa lukiessa. Koska tämä on kuitenkin levyjen ensitunnelmia välittävä blogi eikä kritiikkinurkka ja albumi pyyteettömästi huomionsa ansainnut, viittaan hyviä lehtimiestapoja uunihansikkaalla ja annan palaa.

Jo muutamalla kuuntelulla on helppo julistaa, että Imena Na Stene (ilm. 21.3.) on KYPCKin tähän asti kovin albumi. Se venyttää bändin tankin lailla etenevän ilmaisun rajoja aika tavalla, ja voisi tiivistää, että uutukainen on aiempaa helpompaa kuunneltavaa. Tämä ei tarkoita, että bändi olisi antautunut kaupallisuuden alttarilla tai pyllistellyt mihinkään ilmansuuntaan. Nyt on vain syntynyt materiaalia, jossa on tarttuvuutta ja jopa selkeitä kertosäkeitä. Muutos on täysin luonnollisen oloinen.

Pääbiisintekijä S.S. Lopakan menneisyys kuuluu nyt selvemmin kuin koskaan näissä merkeissä, ja hyvä niin – minnepä itsemurhaajan silmukastaan pitäisi päästäkään. Bändin entinen rumpali, nykyisin pelkästään tuotantopuolta hoitava Hiili Hiilesmaa on tehnyt hemmetin hienoa työtä, eikä pelkästään mureanuhkaavan kokonaissoundin parissa; etenkin kuulokekuuntelussa nahan läpi iskeytyy runsaasti pieniä, kokonaisjomotusta entisestään pahentavia lihakoukkuja.

Tuomionlaavana valuvaa alavirekitaramassaa rikotaan esimerkiksi ajoittaisilla nytkyttelyillä, joita kutsuttaisiin normaalisti Meshuggah-henkisiksi. Tässä kontekstissa vertaus unohtuu, ja nykimiset muuttuvat elimellisiksi osiksi KYPCKin musiikkia, suorien linjojen kuolonkouristuksiksi.

Leventyneestä skaalasta huolimatta yksi ei muutu: KYPCK on pirun synkkää musiikkia. Tavallaan ihan hyvä, että se ilmestyy kevättä vasten.

Huom! Tämä ei ole arvostelu. Sen löydät painetusta lehdestä myöhemmin.

Lisää luettavaa