Teimme Varjoina kuljemme kuolleiden maassa -edellislevyn aikaan Infernoon Moonsorrow-kansijutun, johon Jarmo Katila otti hienot kuvat reilussa lumihangessa mutristelevasta bändistä. Sen jälkeen en ole osannut olla yhdistämättä kyseistä mahtiteosta talveen, enkä varsinkaan lumeen.
Oli viisi vuotta varrotun seuraajansa lyyrinen kantti mitä tahansa, talven saa tungettua helposti myös sen herättämiin mielikuviin: Jumalten aika on kuin kahlaisi reippaan tunnin umpihangessa Pohjolan petojen haistellessa jälkivanaa. Kokemus on hyvin raskas mutta tuo eteen monenlaisia näkyjä. Tuolla hangen alta pilkistää korpinnokkima kallo. Tuolla lumen läpi puskee vääjäämätöntä kohtaloaan uhmaten kaunis metsäkukkanen.
Te tiedätte, mitä on luvassa. Isoa ja vielä isompaa. Pakahduttavaa. Viiteen polveilevaan kappaleeseen jaettu Jumalten aika kuulostaa alusta loppuun tekijöiltään, ja se riittää. Taustaviihteeksi Moonsorrow’sta ei edelleenkään ole, vaan sen musiikki ansaitsee kaiken huomion ja keskittymisen. Näin toimien korpimetsä on yllättävän lähellä.
Albumilta voi puhaltaa tai olla puhaltamatta joitain tuoreita tuulia, mutta moisella ei ole väliä, sillä levyn loppuessa päättyy myös matkalaisen vaellus. Lumi vyöryy päälle. Happi alkaa loppua, mutta olo on lohdullisen lämmin.
On niin hiljaista.
