Viime huhtikuussa ilmestynyt ja ehdottomasti vuoden top 3 -levyihin kuuluva Black Mountainin äärimmäisen kiehtova IV-albumi tuli osittain vuoren takaa. Satunnaiset kuulohavainnot aiemmista kolmesta julkaisuista olivat kyllä jo nostattaneet kiinnostusta, etenkin kuusi vuotta sitten julkaistu Wilderness Heart, mutta tarkempi tutustuminen oli aina jäänyt jonkun ”tärkeämmän” tieltä. Kun uusin levy kietoi ajan kanssa kunnolla pauloihinsa, tuli kesäinen keikkailmoitus sopivaan saumaan eikä sunnuntaikeikka isolla kirkolla ollut sekään mikään este jättää tapahtumaa välistä.
Lämppäriksi päätynyt Kaleidobolt on kerännyt kehuja niin ikään viime keväänä ilmestyneellä The Zenith Cracks -levyllään ja kovan livebändin mainekin yhtyeellä kuulemma oli. Paikoitellen hyvinkin blacksabbathmaista psykerokkia paiskonut trio olikin musiikkinsa puolesta nappivalinta illan avaajaksi. Melkoinen hilselinko lavalla nähtiinkin, sen verran räväkällä tatsilla yhtye esiintyi ja soitti kokonaisuudessaan. Vaan aivan kuten levylläkin, mainioista lähtökohdistaan huolimatta musiikki ei vaan saanut imaistua mukaansa eläväisestä esityksestään huolimatta.
Sopivasti täyteen tullut Tavastian sali osoitti, että Black Mountain ei selkeästikään ole enää mikään kulttibändi. Uuden levyn biiseillä settinsä käynnistänyt bändi onnistui heti alusta lähtien luomaan pelkällä musiikillaan hartaan tunnelman. Jos musiikki ei aina sieltä raisuimmasta ja raskaimmasta päästä olekaan, oli perin omituista huomata kuinka keskittyneesti ja liikkumatta yleisö imi musiikin itseensä. Vielä kummallisempaa oli huomata, kuinka hiiren hiljaa aplodien jälkeen ihmiset olivat yhtyeen viritellessä ja vaihdellessa soittimiaan. Tilannetta korosti myös bändin lähes täydellinen spiikkaamattomuus, edes kiitoksia ei montaa kertaa keikan aikana kuultu biisiesittelyistä puhumattakaan.
Asetelma ei kuitenkaan ollut missään muodossa vaivaannuttava, vaan kanadalaiset antoivat taka-alalla itsekseen jammaillutta basistia lukuun ottamatta perin pelkistetyllä ja etenkin lähes ujohkon oloisesti esiintyneen muttei suinkaan laulaneen Amber Webberin johdolla perin sympaattisen kuvan itsestään. Samaa voi sanoa myös Black Mountainin varsinaisesta johtajasta Stephen McBeanista, jonka kitarointi ja laulu oli kaikessa eleettömyydessään tyylikästä ja linjan mukaista. Orkesteri antoi ajattomilta kuulostavien biisien puhua puolestaan ja ne saivatkin runsaasti tilaa huomion kääntyessä pois soittajista. Tähän tuskin oli syynä muutama päivä aiemmin Ruotsin keikan yhteydessä pihistetyt soittopelit ja laitteet, sen verran aidoilta ja musiikillaan itsensä ympäröineiltä bändiläiset vaikuttivat.
Encoreineen lähemmäs puolitoista tuntia kestänyt keikka oli hyvä, mutta viimeinen kolmannes varsinaisesta setistä alkoi puuduttaa. Vaikka bändi taitaakin jopa vanhan Pink Floydin mieleen tuovan psykedeelissävyisen leijailun, useamman pitkähkön ja varsin samoista elementeistä kasatun kappaleen sijoittaminen loppuun ei tuottanut kovinkaan onnistunutta kliimaksia kuin korkeintaan kovimmille tai korkeimmalla leijuneille faneille.
Yhtye ei villinnyt, mutta viihdytti, mikä sekin riittää hyvään rock-kokemukseen.