Blood Ceremony – Helsingin Kuudes linja 21.5.2014
Huilunhenkäykset soivat kauniisti hämärässä. Tunnelma oli ehyt ja dionyysisella magialla suitsutettu. Blood Ceremony solisi kuin veri uhrimaljasta.
Ennen pääesiintyjää askel hypähteli kevyemmin, kun Ruotsista saapunut Spiders rokkasi 70-luvun hengessä. Epäilemättä vilpittömän iloinen, huumorintajuinen ja ihailtavan energinen esitys sai Spidersin kiipimään yleisön tykkäyslistalle, mikäli kuulijat eivät täysin kotiloituneet kuoreensa. Bändin ote on vahvistunut entisestään sitten parin vuoden takaisen Graveyard-kiertueen, jolloin sain viihtyä heidän menossaan viimeksi.
Blood Ceremony teki jo alkutahdeilla eron edelliseen jysäyttämällä raskaan doom-pohjansa lavalle. Sen kannattelemia, noitasapatin ja kultillisen rituaalimagian inspiroimia tunnelmia esitettiin ilmeikkäästi mutta uskollisesti musiikin ehdoilla. Alia O’Brienin tunteellinen äänenkäyttö oli nautinnollista sekä silmille että korville, eikä muunkaan bändin suorituksesta ole minulla moitteen sanaa.
Etukäteen toivoin Arkadian metsään palailevia huilumelodioita ja pelkäsin tukkoisten soundien latistavan ne pihinäksi vahvan basson uumeniin. Toiveeni toteutui. O’Brienin huilu sai väreillä kuin puiset tuulikellot soivat myrskynmustan taivaan tuulessa.
Kolmen täyspitkän albumin lisäksi Blood Ceremony on ahkeroinut live-esiintyjänä. Matka Kanadasta Eurooppaan on taitettu toistuvasti. Debyyttialbumin jälkeen 2009 bändi lämmitteli doomin ystäville tuttua Electric Wizardia tämän Euroopan-kiertueella. Vuonna 2011 Blood Ceremony kiersi Eurooppaa toistamiseen, nyt omalla Black Magic Rites -kiertueellaan, ja päätyi silloinkin Helsingin Kuudennelle Linjalle.
Tällä kertaa Kuudennella Linjalla soivat tutut kappaleet kolmelta aiemmalta albumilta, vaikka vastikään ilmestynyt single Let It Come Down viittaisi uuttakin olevan tuloillaan.
Enpä silti sanoisi maistiaisten nälän jääneen kaivelemaan, sillä biisivalinnat lomittuivat usein näppärästikin toinen toisiinsa. Return to Forever liukui saumattomasti Goodbye Geminiin, Master of Confusion Daughter of the Suniin.
Oma ilonaiheeni oli Lord Summerisle, joka poikkeaa akustis-minimalistisena folklauluna bändin muusta tuotannosta. Basisti Lucas Gadken tulkinta oli vähintään yhtä sydämeenkäypää kuin levyllä. Alia O’Brienin oli varottava, ettei hänen syystäkin ylös nostettu äänensä peittäisi Gadken pehmeää tunnelmointia.
Elävässä elämässä – ja musiikissa – mikään sujuu harvoin virheettömästi. Witchwood-avauksen aikana O’Brienin urkukoskettimet jäivät sävelestä jälkeen, mutta siitä en sano tämän enempää. Niin vähäinen on sen merkitys muistissani.
En usko Blood Ceremonyn jättämän vaikutelman unohtuvan hevin. Keikan jälkeen bändin diskografia tuntuu yhtenäisemmältä. Löysin musiikista persoonan, joka lämmitti sydämeni koko tuotantoon uudella tavalla. Jos ennen olisin suonut solistin karsivan äänestään heikommat nasaaliset vivahteet, kuten Goodbye Geminin kertosäkeessä, en voisi enää ymmärtää itseltäni tuollaista puhetta. Vivahteet Alia O’Brienin äänessä tekevät siitä inhimillisen hajottamatta vaikutelmaa voimakkaasta noitanaisesta.
Keikalla Blood Ceremonyn elementit loksahtivat kohdalleen ja heräsivät eloon. Toimiva kontakti yleisöön luotiin uskottavin ja tyylikkäin elein, samalla kun teeskentelemätön eläytyminen ja sapattiin kutsuvan härnäävä, viattomuutta rienaava sointi toimivat äänitteitäkin paremmin.
Helsingin-setti:
Witchwood
I am Coming with You
Return to Forever
Goodbye Gemini
My Demon Brother
Oliver Haddo
Lord Summerisle
The Eldritch Dark
The Magician
+ Master of Confusion
+ Daughter of the Sun