Festariraportti: John Smith Rock Festival – kun asiat tehdään oikein

John Smith Rock Festival - 18.-20.7.2019, Peurunka, Laukaa

Kamelot
Kuva: Jaakko Silvast

Siteerataanpa mukaillen aluksi hieman suurta suomalaista sanoittajaa Jukka Kuoppamäkeä: ”Peurunka kun taakse jäi, mietin hiljaa mielessäin, mitä siitä kertoisin, lukijoille sanoisin. Kertoisinko kylmyyden? Jonot eessä tiskien. Tai sen kaiken tungoksen, kunnes tiesin vastauksen.”

Eh, nimittäin, Keski-Suomen Laukaassa, Peurunka-järven rannalla, samannimisen kylpylähotellin maisemissa nyt neljättä kertaa järjestetty John Smith Rock Festival ei suotta ole ensirääkäisystään lähtien kuulunut maamme johtavien raskasrockbakkanaalien joukkoon. Toistan tietoisesti itseäni, mutta tapahtumamiljöö järvimaisemineen, ruohokenttineen ja sutjakasti sujuvine toimintoineen ruokailusta ja juomailusta weeceilyyn ynnä kaikkeen muuhun toimintaan saavat kerta toisensa perään osakseen niin yleisön kuin artistienkin kiitoksen. Tästä on hattua nostaminen John Smith -ydinporukan kollektiiviselle kokemukselle tapahtumajärjestämisestä ja siitä, miten hommat toimitetaan lähdöstä päätyyn miellyttävästi niin yleisön kuin esiintyjienkin näkökulmasta. Kun nämä jutut tehdään oikein, kaikki voittavat.

Tänä vuonna John Smith oli ensi kertaa kolmipäiväinen, ja myi loppuun perjantaina ja lauantaina. Torstainkaan osalta ei taidettu tavoitteesta jäädä kovinkaan paljoa. Yhteensä festareilla kävi 15 000 vierasta. Juuri sopiva määrä käytössä olleille fasiliteeteille, joskin ensi vuodelle järjestäjäorganisaatio on kuuleman mukaan suunnittelemassa pieniä alueen toimivuutta parantavia laajennustoimenpiteitä, joista ei ainakaan haittaa ole. Laukaan hannuhanhia suosivat tällä kertaa myös ilmat, jotka olivat lämpimät, jopa helteisen kuumat, kaikkina tapahtumapäivinä. Aikaisemmin Peurungan rannalla on päästy nauttimaan paikoin rankastakin sateesta, mutta eipä tuo ole silloinkaan menoa haitannut.

John Smith Rock Festivalin juhlakansaa. Kuva: Jaakko Silvast

Sitten tietenkin kaikkein tärkein, eli esiintyjät. John Smithissä ei ole alkujaankaan sorruttu yhden megabändin varaan laskemiseen, vaan estradille on marssitettu joka vuosi esiintyjiä raskaan rockin genrestä laidasta laitaan, mutta kuinkin sellaisessa kokoluokassa, jotka keräävät yleisöä takuuvarmasti.

Tässä toki auttaa festareiden sijaintikin. Toki Laukaaseen on joka vuosi tultu kirjaimellisesti ympäri maailman, mutta itsekin keskisuomalaisena näen John Smithin nimenomaan maakunnan omaksi Tuskaksi tai Ruisrockiksi. Tämä festari on paikka, minne me keskisuomalaiset pääsemme lyhyen matkan päästä katsomaan hyviä bändejä, näkemään kavereita ja bilettämään yhdessä.

Mutta siis, tälläkin kertaa tapahtumaan jokaiseen iltaan sijoitettujen yhtyeiden keikkojen toimivuudesta ei ollut kahta sanaa. Torstaina Kamelot ja Amaranthe, perjantaina Arch Enemy, Stam1na, Swallow the Sun ja Turisas sekä lauantaina Insomnium, Sólstafir, Mokoma ja Amorphis tekivät tasan juuri sen, mitä odotettiinkin. Keräsivät käytännössä maksimiyleisöt, pistivät kädet korkeuksiin ja pitit pyörimään, tarjoilivat omat takuuvarmat hittinsä ja jäivät yleisön mieliin omilla tutuilla maneereillaan – kuten tällaisten orkestereiden kuuluukin.

Suurempien keikkojen takana John Smithissä nähtiin tänäkin vuonna paljon mielenkiintoisia uusia sekä vanhoja tuttavuuksia. Avauspäivän torstain nimesin mielessäni friikkipäiväksi kotoisen industrial-leka Fear of Dominationin, ruotsalaisen Avatarin ja itävaltalaisen Kontrustin tähden. Bändeistä ensin mainittu veti genre huomioon ottaen todella lämminhenkisen ja positiivisen tunteroisen John Smithin pikkulavalla. Tukholmalainen Avatar oli ennen muuta visuaalisuuden riemuvoitto kaikkine meikkeineen, etunenässä solisti Johannes Eckerströmin tulkitsema nyrjähtänyt pähkähullu harlekiini. Bändin musiikista ei hirveästi jäänyt mieleen, mutta vauhdikkaasta esiintymisestä jäi.

Avatar. Kuva: Jaakko Silvast

Sama koskee lederhoseneissaan esiintynyttä Kontrustia, jonka musiikki Wikipedian mukaan yhdistelee nu metalia, folkia ja dance-popia. Jotensakin näin, mutta tästäkin aktista päällimmäisin huomio oli valtava energia ja osaaminen tehdä tasan omaa juttuaan. En tiedä, mistä herra John Smith tämäkin orkesterin paikalle taikoi, mutta ei se hukkaan mennyt. Ennalta visuaalisuutta olisi voinut luulla painotettavan myös kotoisen suomimetallireliikin Ruoskan keikalla, mutta pääosissa olivatkin yhtyeen (lähinnä kai itseltäni) melkein muistojen multiin painuneet kappaleet, jotka soivat vuonna 2019 yhtä hienosti kuin silloin vuosituhannen alkupuolikkaalla, suomeksi lauletun metallin ensimmäisessä varsinaisessa aamunkoitossa.

Mainittava on myös koko festarit tänä vuonna aloittanut Arion, joka nykyisellään toden totta on jo päälavaluokassa niin musiikkinsa kuin esiintymisensäkin puolesta.

Lauantaina erikoisimpiin kuuluivat päivän avannut keskisuomalainen Excalion, joka on tehnyt rehellistä power metaliaan jo viime vuosikymmeneltä lähtien useamman levyn verran. Todella harvoin keikkaileva bändi oli kuitenkin treenannut hyvin ja veti tasapainoisesti ammentaen vanhemmista levyistään kuin syyskuussa julkaistavasta uudesta Emotions-pitkäsoitostakin. Palautteesta päätellen melkoisen monen paikalla olleen keikkakokemusta ryyditti Excalionin nykyisen laulajan Marcus Långin leiviskä, joka taidokkuudellaan yllätti monet. Kuten edellinen Excalion-albumi Dream Alive (2017) korviintuntuvasti osoitti, Lång on maamme metallilaulajascenessä edelleen yksi kovimmista löytymättömistä kyvyistä.

Powerista puheen ollen, pikkulavalla tyylilleen uskollisesti, eli överin suurieleisesti mahtailleen Gloryhammerin ensimmäinen Suomen-keikka ei olisi voinut sattua parempaan saumaan. Huomioitava on myös samoilla lauteilla aiemmin perjantaina nykäisseen kuusihenkisen Antony Parviainen Trion veto. Joka vuosi vippihommiin kuulunut APT:n keikka saatiin nyt odotetusti koko kansan kuultavaksi. Tarjolla oli vieläpä pelkästään Iron Maidenin tuotantoon painottunut setti, jossa ei onneksi menty ne kaikkien selkeimmät rallit edellä. Akustisille kitaroille, pystybassolle ja sellolle sovitetut versiot muun muassa Infinte Dreamsista, Flight of Icaruksesta, Powerslavesta ja Wasted Yearsista kaikuivat Laukaan alkuillassa komeasti. Normaalisti coverbändin keikka isommilla festareilla on lähtökohtaisesti vähintäänkin arveluttavaa ellei sitten kyse ole esimerkiksi Antony Parviainen Triosta tai vaikkapa Steve’N’Seagullsista.

Antony Parviainen Trio. Kuva: Jaakko Silvast

Lauantaina isojen keikkojen takana ehdottomia valopilkkuja olivat kovassa nosteessa kaahaava mikkeliläinen melokuolopartio Bloodred Hourglass, joka junttasi päätöspäivän alkuun sellaisella poljennolla, että heikompia hirvitti. Pikkulavalla niin ikään ruotsalainen H.E.A.T. näytti, mistä vanhan liiton pesunkestävät rokkikukot on tehty. Keulamiehensä, takavuosina Ruotsin Idolsinkin voittanut laulajaihme Erik Grönwall oli energisen viisikon aktiivisin duracell-pupu, joka intoutui morjestamaan yleisöä eturiviin saakka.

Samaa rockhulluutta, tosin vieläkin turboahdetummin seuraavana päälavalla humppasi Grönwallia 25 vuotta vanhempi, mutta minkäänlaisia hyytymisen merkkejä kaihtava Michael Monroe soolobändeineen. Hyväntuulinen Maikkeli venytteli jalkojaan lavan suuaukolla ollutta telttakatosta vasten juuri ennen lauteille loikkaamistaan, ja veteli otannan soolouransa helmiä muutamilla pakollisilla Hanoi Rocks -vedoilla lisättynä. Myös herra Monroe hyppäili tämän tästä lavalta eturivin hipelöitäväksi, mikä aiheutti mukavaa säpinää myös pitissään työtä tehneille valokuvaajille sekä tekniikan henkilökunnalle, joilla riitti kiirettä herra Monroen laulumikin piuhan setvimisessä niin, että signaali ei katkennut kesken elämöinnin, tai mitään ei mennyt rikki. Mutta, show ennen kaikkea.

Michael Monroe. Kuva: Jaakko Silvast

Lauantain yhtyeistä mainittakoon vielä ronskilla djentillä ja naislaululla revitellyt ukrainalainen (!) metal core -akti Jinjer, sekä härmäläinen goth rock -monsteri The 69 Eyes, jonka eri versiointeja yhdestä ja samasta kappaleesta oli pitkästä aikaa kesäfestariolosuhteissa mukava kuunnella.

Todetaan vielä finaaliksi, että voihan John Smithiä kuvata Keski-Suomen Woodstockiksikin, jos nyt rakkaudesta puhutaan. Päällimmäisenä tietysti kollektiivinen rakkaus itse metallimusiikkiin, mikä parhaiten näkyi keikkojen lisäksi esimerkiksi Facebook-ryhmä Finnish Heavy Metal Fans:in fanitapaamisissa, ja toiminnassa yleensä. Rakkaudesta saatiin Peurunka-järven maisemissa myös ihan kouriintuntuva esimerkki, kun oululainen Upa Karjalainen otti ja kosaisi ennen Turisaksen päälavan-keikkaa laukaalaista Katja Jokiniemeä. Pari oli tavannut toisensa aikanaan juuri John Smithissä. Ja koska vastaus oli myöntävä, aikovat Katja ja Upa astella avioliiton satamaan John Smith -festareilla vuoden päästä.

Teksti ja kuvat: Jaakko Silvast

<3 . Kuva: Jaakko Silvast