Sonisphere Festival, Helsinki, 28.5.2014
On suuri kunnia, että meikäläisen kaltainen keltanokka, paremmin räkänokka, pääsee kirjoittamaan raporttia näinkin ison kokoluokan musiikkitapahtuman mammuttimaisista artisteista. Festivaali tarjosi itselleni sekä uudempia elämyksiä että vanhaa, rautaista toimivuutta siinä missä myös haikeita tuulahduksia menneiltä nuoruusvuosilta.
Päivän säässä ei ollut juuri hurraamista. Lämpötila pysytteli kolean alhaalla ja taivas näyttäytyi sadepilvenharmaana koko tapahtuman ajan. Rannikolta Hietsun uimarannalle kirpeästi puhaltava merituuli piti vielä viime silauksena huolen, ettei todellakaan liian lämmin kerinnyt tulla. Kun vielä sadekin alkoi kunnolla vihmoa aika ajoin oikein vaakatasossa, enää ei puuttunut kuin se neljän vuoden takainen Porin Sonispheren pyörremyrsky.
Onneksi valtava ihmismassa ympärillä toimi kuitenkin sopivana tuulensuojana ja liikehtiminen raskasmusiikin menoon, päänhakkaus ja moshpit-pyöritykset, piti huolen siitä, että välillä tuli jopa nautinnollisella tavalla hiki. Päivän avausesiintyjä, ranskalainen teknisen death metallin taituri Gojira näytti tästä hyvää esimerkkiä.
Teknisten vaikeuksien takia yhtye aloitteli vähän aikataulustaan myöhässä, mikä johti myös siihen, että bändi joutui lyhentämään settiään huomattavasti. Tätä laulaja-kitaristi Joe Duplantier kovasti pahoitteli. Vaikka monta hyvää kappaletta jäi siksi kuulematta, yhtyeen liverouhinta oli niin vahvaa ja monipuolista kuin muistelinkin.
Bändi sai groovailuillaan, vyöryttelyillään ja teknistaiturimaisilla raskasteluillaan yleisön puolelleen kiitettävällä tasolla. Tylytys oli sopivan energistä ja täynnä vakuuttavan metallibändin mentaliteettia, mistä kertoi muiden muassa Joe Duplantierin juoksentelu lavalta yleisöön jatkuneella rampilla, jolta mies kävi villitsemässä kuulijakuntaa. Koska fiilis alkoi nousta jatkuvasti enemmän siivilleen, harmillisinta olikin, että keikka oli niin vaivaisen lyhyt. Gojira on loistava liveyhtye.
Seuraavana lavalle astui paholaispaavi Papa Emerituksen johdolla joukko nimettömiä ghouleja. Ruotsalainen Ghost oli itselleni ilman muuta festivaalin odotetuimpia esiintyjiä. Niin monta kertaa olin yhtyeen show’n jo kerinnyt missaamaan. Ennen bändi kiehtoi meikäläistä vain lähinnä imagollisesti ja salaperäisyydellään, mutta sittemmin myös itse musiikki on ruvennut puhuttelemaan jatkuvasti enemmän.
Keikka käynnistyi kappaleen Year Zero satanistisella oopperaintrolla, jonka aikana bändin keulahahmo, Papa Emeritus, asteli seesteisesti kaapuineen ja paavinhattuineen lavalle ja laittoi homman käyntiin. Aluksi välillä hieman ilmaan hukkuva liveääni parani keikan myötä. Katseltavaksi saatiin komea audiovisuaalinen paketti.
Keitä mustiin verhotut anonyymit soittajat ikinä ovatkaan, todella hienosti ja tarttuvasti he pistelivät menemään, samalla kun yhtyeen äänitorvi, Emeritus, julisteli paholaisen sanaa enkelimäisellä äänellään. Myös bändin lavaelehdintä oli mukavaa ja hupaisaa seurailtavaa, etenkin Emerituksen kohdalla. Paholaispaavi asteli rauhaisasti pitkin lavanjatketta rohkaisemalla pirunsarvia ilmaan siellä täällä sekä saneli kappaleiden välissä seurakunnalleen jämptejä ja hupaisan isällisiä lohkaisuja.
Kaikkiaan bändin satanistista poprokkia seuraili heiluen ja hymy herkässä, vaikka pituutta tällekin vedolle olisi mielellään suonut lisää. Ghostissa yhdistyy upealla tavalla salamyhkäisyys, näyttävä visuaalisuus sekä vanha, likaisen rehti ja tarttuva rockmeininki. Bändin idea on kaikkinensa pirun toimiva ja myyvä, ja siksi onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka suureksi tämä rockrituaali vielä kasvaa.
Yksi tämän hetken kuumimpia progressiivisen metallin ikoneita, Mastodon, on bändi, jonka touhuja olen aina seurannut mielenkiinnolla sivusta, joskaan en erityisemmin fanin ominaisuudessa. Amerikkalaisyhtyeen musiikki on niin monen eri tyylin sillisalaatti sulateltavaksi, etten tähän päivään asti ole osannut olla menosta varsinaisesti mitään mieltä. Niin hämmästyttävän taidokasta miehistön soitanta kuitenkin on, että lavalla bändin toimintaa toljottelee aina oikein mielellään. Tämä keikka ei tehnyt poikkeusta.
Mastodonkin sai osakseen teknisiä ongelmia keikan alkupuolella. Basisti-laulaja Troy Sandersin mikki päätti pimetä pariinkin otteeseen, eikä kitaristi Brent Hindsin instrumenttiinkaan virta kulkeutunut halutulla tavalla. Onneksi ongelmasta kuitenkin päästiin, ja loppu veto olikin selkeä-äänistä progesirkusta.
Oli esiintymispaikka millainen hyvänsä, se ei totisesti tätä porukkaa haittaa. Runsaasti keikkailevan bändin kimurantista soitannasta huokui innostuneisuus, hyvä meno ja vankka osaamis- ja kokemuspohja. Bändi pitää siitä, mitä tekee ja tekee sen kaiken lisäksi vielä erittäin hyvin. Siksi on sanomattakin selvää, että tällaista seuraa joka kerta hyvällä kipinällä.
”Nuorisosarjan” jälkeen olikin veteraaniosaston aika aloittaa elämöintinsä. Danzigista jäi perusmakea maku. Yhtye päräytteli keskitempoiset hevirallinsa sellaisella varmuudella läpi kuin aikabändin kuuluukin, eikä suurempaa yleistä motkotettavaa vedosta keksi. Myös heavy metalin Elviksen, Glenn Danzigin ääni kantoi vanhaan, hyvään tapaansa ilman sen erityisempää ongelmaa.
Pitkälti siis myhäily- ja nyökyttelylinjalla meni tämä keikka. Keulahahmo Glennillä kuuluu ja näkyy olevan yhä hyvää intoa ja meininkiä tekemisessään, ja asiallista vireyttä vaikutti löytyvän myös muusta jäsenistöstä. Ei esityksessä sinänsä ollut itselleni erityisiä kohokohtia, ellei sellaisiksi sitten lasketa bändin ensimmäisen albumin päähän soimaan jääviä ikivihreitä, Twist of Cainiä ja Motheria.
Hauska, huomionarvoinen seikka Danzigin Suomen esiintymisissä on ollut se, että aina on satanut. Tälläkin kertaa vettä alkoi ropista lähes heti kuin tilauksesta keikan käynnistyttyä. ”Jumalat ovat kuunnelleet minua taas”, laulaja itsekin asiasta heitti. Mies myös kertoi yleisölle, että tämä oli ensimmäinen kerta ikinä, kun bändi jakaa lavan Slayerin ja Metallican kanssa – mielenkiintoista.
Varoitus: seuraava bändiraportti on hyvin fanipoikamainen. Viime vuoden ehdottomasti suurin metallimaailman suru-uutinen oli vekara-ajan suosikkiyhtyeeni Slayerin alkuperäiskitaristin Jeff Hannemanin siirtyminen ajasta ikuisuuteen. Asia, jota ei kunnolla vieläkään kykene sisäistämään – ei ennen kuin nyt. Tämä keikka oli nimittäin ensimmäinen kerta, kun näin bändin lavalla ilman alkuperäiskokoonpanoa, ilman Hannemania ja rumpali Dave Lombardoa.
Niin kauan kuitenkin, kun yhtyeessä vaikuttavat basisti-laulaja Tom Araya ja kitaristi Kerry King, tämä bändi on oma itsensä. Se tuli selväksi tällä vedolla. Viimeisimmän albumin biiseillä startannut keikka kasvoi kappale kappaleelta ja klassikko klassikoltaan huikeaan loppuunsa. Kiivaita thrash metalin täysosumia puski toisensa perään, ja moshpitit wall of deatheineen pyörivät tauotta. Ei meininki aivan yhtä hurjaa ollut yleisössä kuin silloin joskus aikoinaan, mutta selvästi bändin tuki on kaikesta tapahtuneesta huolimatta edelleen vahvaa – onneksi.
Olin jo itse asiassa melkein unohtanut, kuinka mahtavaa on kolhia itsensä keikoilla Slayerin klassikoiden tahdissa, ja kyllähän myllytys aika lailla kaikki mehut veikin. Bändillä on niin tolkuton määrä fantastisia ralleja, ettei yhtye niitä mitenkään olisi kaikkia voinut mukaan mahduttaa. Tärkeimmät kuitenkin tulivat eli War Ensemble, South of Heaven, Raining Blood ja Angel of Death – vain joitakin mainitakseni.
Yhtyeen jäsenten toiminnasta itsestään ei voi sanoa kuin rautaa. Araya oli hymyilevä, hyväntuulinen, setämäinen ja kiivasääninen itsensä. Karvat harmaantuvat, mutta mies säilyy. Kerry King oli sama konemaisen tarkka ja kuulapäinen karpaasiriffikone kuin aina ja edelleen upea esimerkki siitä, kuinka headbangataan ilman hiuksia parran kanssa. Livekitarassa Exodusista tuttu Gary Holt tekee hienoa ja arvokasta työtä Hannemanin tilalla, samalla kun uusi-vanhaa rumpali Paul Bostaphia parempaa korvaajaa Lombardolle ei voisi kuvitella.
Siltikin keikkaa katsellessa vanhojen jäsenten poissaolo tuntui oudolta. Hengestä vain puuttui se jokin. Koska juuri Hanneman sävelsi suurimman osan bändin klassikoista, mies soi tiettynä haamuna kappaleissa tavalla, joka nyt liveolosuhteissa tuntui varsin hämmentävältä. Nämä ovat varmasti niitä asioita, jotka vain vaativat tottumista.
Keikan lopetti aina niin saatanallisen kova Angel of Death -rymistely, jonka jälkeen olin puhki, tomuinen ja ryvettynyt mutta onnellinen ja ytimiäni myöten vaikuttunut. Bändi oli odotetusti ja ansaitusti festarin kovin akti. Siispä kiitos, kiitos ja kiitos – taas kerran. Tässä on tämän pallon yksi arvokkaimmin vanhentuneista yhtyeistä. Jaksakaa äijät heilua vielä jonkin aikaa, olkaa niin hyvät.
Sitten se Metallica, by request. En ollut todistanut bändiä lavalla vielä tähän päivään mennessä, mihin on tosin syynsäkin. Bändi ei ole julkaissut mitään kovin kuunneltavaa sitten vuoden 1990 The Black Albumin, eikä yhtyeen vanhojen päivien sekoilut mammonan maailmassa ole näyttäneet tähän näkövinkkeliin mitenkään hienolta. Oli keikka kuitenkin mukava nostalgisessa mielessä pällistellä läpi. Nostalgia tosin tuntuikin olevan niitä ainoita asioita erikoistehosteiden lisäksi, joka ylipäätään ylläpiti mielenkiinnon yhtyeen tekemisessä, mikä ei välttämättä ole niin lupaava merkki.
Eikä se ollutkaan. Tuli jo muutaman kappaleen jälkeen selväksi, ettei Metallica ole järin vahvaotteinen livebändi – ainakaan enää nykyään. Kyllähän rallit kasassa pysyivät ja ne omaksi itsekseen tunnisti, mutta kaikki improvisoinnin määrä ja liialliset oikaisut laittoivat ärsyttämään. Esimerkiksi James Hetfieldillä tuntui olevan tapa äännellä mikkiin melkein joka väliin jeah sitä ja jeah tätä – sellaisinkin kohtiin, joissa vokaalit eivät menneet aivan kohdilleen.
Toinen erittäin olennainen tekijä ärsyyntymiselle oli tietenkin se, kuinka raivostuttavan huono rumpali Lars Ulrich on – ainakin metallirumpalina. Rima alittui vielä enemmän, mitä uskoin mahdolliseksi. Fiilistähän miehellä soitossa piisaa, mutta rumpulätkytys ei tunnut pysyvän kuin vaivoin kaiken riffitulen perässä. Koska rumpalin pitäisi olla bändin tahdin määräävä selkäranka, kovin terävää käskytystä ei kuultu, mitä en kyllä odottanutkaan. Kielisoittajat Hetfield, Kirk Hammet ja Robert Trujillo soittivat kyllä kelpoisesti, mutta kokonaisuudessaan se itse metallinen kohkaus ei ole tällä bändillä kovin ponnekasta.
Lisäjupinana voisi mainita vielä ainakin bändin hieman turhan oheistoiminnan. Keikkahan oli Metallica by request eli fanit olivat saaneet päättää settilistan sisällön, mikä oli vielä ihan ok. Sen sijaan vielä keikan aikana vallitsi puhelinäänestys, jossa sai näppäillä vaihtoehdoista A, B ja C, minkä kappaleen bändi soittaa esityksen lopuksi. Äänestyksen tuloksesta näytettiin screeniltä väliaikatietoja kappaleiden väleihin. Lisäksi biisejä saapui aina välillä spiikkaamaan lavalle joku bändin suomalaisfani. Onhan nämä toki ohjelmanumeroita sinänsä, mutta keskittyisivät silti vain enemmän siihen pääasiaan eli soittamiseen.
Jos siinä oli listattuna huonot asiat, siirrytään seuraavaksi hyviin. Niitäkin oli. Hyvät, pahat ja rumat -elokuvan tunnusmusiikilla, The Ecstasy of Goldilla startannut esitys tarjosi jokaiselle Metallica-fanille varmasti jotain. Bändi kahlasi vanhat ja uudemmat klassiset veisunsa läpi ja runsaslukuinen yleisö oli viileästä ja tuulisen sateisesta ilmastosta huolimatta messissä. Pyrotekniikan sijaan bändi käytti show’ssaan paljon erivärisiä kirkkaita laservaloja, jotka toivat pimenevään iltaan komeaa väriä. Lisäksi taustalle oli heijastettuna kappaleiden teemoihin liittyviä liikkuvia kuvia.
Onhan se myönnettävä, että minullakin oli hetkeni nuorempana tämän bändin kanssa, mistä syystä tietyiltä värinöiltä ei voinut välttyä. Vaikka jo valittamissani hieman onton kuuloisissa nopeimmissa poljennoissa huomasin välillä haukottelevani tylsyydestä niin, että leuka meinasi mennä sijoiltaan, tunnelmointipuoli on bändillä yhä hyvin hanskassa. Koinkin hyvin vahvoja ja syviä nostalgian tunteita esimerkiksi kappaleissa Fade to Black, One ja Nothing Else Matters – kuin välähdyksiä menneisyydestä.
Keikka päättyi puhelinäänestyksen voittaneeseen Thin Lizzy -lainaan Whiskey in the Jar sekä vähän ilmiselvempään Seek & Destroyhin. Viimeinen näkemäni kuva ennen suuntaamistani uloskäynnille oli Metallica-ilmapallojen pomppiminen pitkin yleisöä. Vaikka bändin nykyimago jakaa valtavasti mielipiteitä, kyllä miehistä näki, että soitannassa on vieläkin mukavasti paloa mukana. Mikään ei myöskään voi kiistää sitä tosiasiaa, että yhtyeellä tulee aina olemaan ne tietyt ajattoman upeat kappaleensa, joiden loisto säilyy vuosi vuodelta.
Huolimatta sääolosuhteista, tämä oli hieno ja kokemisen arvoinen päivä. Tapahtuman järjestelyistä tai muustakaan sisäisestä toiminnasta ei ole juuri tarvetta nillittää. Katsotaan siis, jospa vielä joskus tulevaisuudessa löydän itseni tältä festivaalilta.
Slayerin setti: World Painted Blood / Hate Worldwide / Necrophiliac / Captor of Sin / War Ensemble / Mandatory Suicide / Disciple / Seasons in the Abyss / Dead Skin Mask / Raining Blood / Black Magic / South of Heaven / Angel of Death
Metallican setti: Battery / Master of Puppets / Welcome Home (Sanitarium) / Ride the Lightning / The Unforgiven / Lords of Summer / And Justice for All / Sad but True / Fade to Black / Orion / One / For Whom the Bell Tolls / Blackened / Nothing Else Matters / Enter Sandman / The Frayed Ends of Sanity / Whiskey in the Jar / Seek & Destroy