Kuusi asiaa, jotka oppii nähtyään Anatheman livenä kuusi kertaa yhden vuoden sisällä

Suomeen marraskuussa saapuva Anathema esiintyi nykyisessä kotikaupungissaan Lontoossa promoten "The Optimist" -levyään. Infernon avustaja Salla Harjula oli paikalla. Taas.

Vincent Cavanagh, O2 Shepherds Bush Empire, Lontoo 2017.
Kuva: Northern Music Company.

Nuoruusvuosiensa tuskaisesta doomista tunteellisen herkistelyrockin airueksi kehittynyt Anathema voitti juuri tuoreimmalla The Optimist -levyllään vuoden albumin palkinnon brittien vuosittaisessa Progressive Music Awards -tilaisuudessa.

Bändillä on siis hyvä sauma lähteä kiertämään maailmaa promoten yli 20-vuotisen uransa viimeisintä tuotosta. Sekä he että fanit voivat edelleen tuudittautua uskoon, että bändi kykenee vieläkin tuomaan pöydälle jotain oikeasti kiinnostavaa.

Anathema on jännässä kohdassa polkuaan. Se on sementoinut asemansa romanttisen taiderockin saralla jo aikaa sitten, löytänyt sieltä ne fanit, joita se todennäköisesti tulee ikinä löytämään, ja tarjoaa heille ihailtavan takuuvarmasti aidosti laadukasta kamaa. Sekä levyllä että livenä.

Mutta mihin bändi aikoo suunnata tästä? Mihin se haluaa mennä?

Massiivisen Euroopan-kiertueen kynnyksellä, bändin keikkaa Lontoossa seuratessani tulin pohdiskelleeksi näitä kysymyksiä useammin kuin kerran. Olen erinäisistä työn ja vapaa-ajan syistä sattunut paikalle nyt kuusi kertaa viimeisen vuoden sisällä, kun Anathema soittaa elävää musiikkia.

Näkemästäni ja kuulemastani on jäänyt käteen seuraavat asiat:

1. Anatheman livekunto: 

Taattu laatuleima. Kelle tahansa fanille, millä tahansa keikalla, missä tahansa ympäristössä: bändin kokemus kantaa aina. Jokainen livekokemus on vähintään hyvä, ellei ainakin hetkittäin erinomainen.

2. Anatheman tuplarumpalit:

Anathema kiertää nykyään keikkalavoja kahden rumpalin kanssa jostain aivan turhanpäiväisestä syystä, joka ei todellisuudessa tuo mitään lisäarvoa livekokemukseen – muuta kuin tietyn nautittavan visuaalisen symmetrian.

3. Vincent Cavanagh:

Vincent Cavanagh!

Vincent Cavanagh on tiivis kiharainen pakkaus kiteytynyttä karismaa. Jopa Lontoon Shepherd’s Bush Empiren aidosti valtavalla lavalla, vain yhtenä osana seitsenhenkistä kokoonpanoa, mies jättää muut leikiten varjoonsa. Ilman että hän tähän sen erityisemmin pyrkisi.

Sitäpä karisma juuri on: vaivaton kyky täyttää mikä tahansa tila pelkällä puhtaalla, varmalla läsnäololla.

4. Lee Douglas:

Maailma on yleisesti ja yksimielisesti samalla aaltopituudella siitä, että Lee Douglas laulaa kuin enkeli. Erityisesti elävässä hetkessä Douglasin ääni saa tuhatpäisenkin yleisön hipihiljaiseksi.

Kun Douglas ei laula, katsojaa käy kuitenkin vähän sääliksi naisen piirun verran kömpelö presenssi lavalla: toiset bändin jäsenet ovat yleensä saaneet käsilleen tekemistä edes munahelistimen verran, kun taas Lee jätetään tanssahtelemaan hieman päämäärättömästi paikallaan.

5. Danny Cavanagh:

Danny Cavanagh on bändin veljeksistä se, joka alastomasti ja avoimesti kaipaa yleisön huomiota ja rakkautta ja valokeilaa.

Kun Danny tekee kaikkensa erottuakseen joukosta – huudattaessaan yleisöä aavistuksen liian pitkään ja usein; haastaessaan riitaa töykeän yleisön jäsenen kanssa ja sitten paistatellessaan muun yleisön hyväksyvissä aplodeissa; vetäessään keikan lopussa sekä yleisön että muiden bändin jäsenten yllätykseksi biisin omalta soololevyltään; tai mitä nyt ikinä milläkin keikalla – Vincent astuu syrjään ja antaa veljelleen ritarillisesti tilaa.

Tämä kuitenkin aiheuttaa eri efektin kuin mitä Danny todennäköisesti toivoo: todellisuudessa dynamiikka vain korostaa Vincentin asemaa veljeskaartin todellisena starana.

6. Jamie Cavanagh:

Bändin basisti ja veljeskaartin täydentävä kolmas Cavanagh eli Jamie on valloittavan suloinen, jos häneen alkaa pidemmän päälle kiinnittää erityistä huomiota.

Kivikasvoinen kiharapää antautuu kyllä hetkittäin tamppaamaan bassoaan avoimen nautinnollisesti, mutta jopa niinä hetkinä mies antaa päällimmäisenä sen vaikutelman, että hänen todellinen tavoitteensa lavalla tuhansien ihmisten edessä on piiloutua jonnekin.

Eli lopuksi… Kannattaako suomalaisen mennä tsekkaamaan marraskuun keikat?

Kannattaa. Bändi ei rehellisesti sanoen tuo pöytään mitään uutta – mutta tuttua, turvallista ja oman juttunsa suvereenisti taitavaa perheyritystä seuratessa katsojalle tulee takuulla lämmin ja levollinen olo.