LIVE: Stam1na – Nosturi, Helsinki 2.4.2010


Nimimerkki Onanna vertasi Stam1nan foorumilla Lappeenrannassa helmikuussa rykäistyä keikkaa ensitreffeihin. Ehkä Hyrdekin ajatteli saamantyyppisesti 2. huhtikuuta Nosturissa, sillä laulaja-kitaristin kädet suorastaan tärisivät, kun tämä tähyili satapäistä yleisöä. Koska kärkyin lavan edessä kamera kainalossa, tämä pieni nonverbaali hermostuneisuuden merkki näkyi selvästi.

Loppuunmyyty Nosturi, mitä muutakaan voi odottaa. Näkymä lavalta on ollut varmasti mykistävä.

Onneksi Hyrden ei alkuunsa tarvinnut sanoa mitään, vaikka etevä herra suustaan onkin. Stam1na päräytti keikan käyntiin S.O.S.-kappaleella. Viimeisen Atlantiksen aloitusraita passaa mainiosti myös keikan aloitusraidaksi, eikä tuore kappale ujostuttanut yleisöä. Sali levisi käsiin välittömästi, kun sävelet puskivat ulos vahvistimista. Viimeinen Atlantis on ilmestynyt jo helmikuun alussa, joten yleisöllä on ollut hyvin aikaa opetella ja omaksua uusia biisejä.

Jos keikan alussa ilmeni pientä jännitystä, se haihtui nopeasti pois. Vielä piti keksiä jotakin hauskaa sanottavaa, ja kun sitä ei oikein tahtonut löytyä (Hyrde tuon auliisti myönsikin), oli parempi vain soittaa musiikkia. Mitä sitä turhia höpisemään, ja kun ei se yleisö kuuntele kuitenkaan.

Keikkalistasta löytyi kivasti uutta ja vanhaa. Viisi laukausta päähän on kultainen biisilistahitti, ja miksipä ei, sillä terävä rykäisy toimii aina hyvin keikoilla. Toisin kuin Stam1nan Hulabaloo ulapalla
-kevätkiertueen joillakin aikaisemmilla keikoilla, Likaista parkettia ei kuultu, mutta vaihtuvuus settilistassa tekee toki hyvää. Iloinen yllätys oli Viestintuoja, joka on henkilökohtainen suosikkini uudelta levyltä. Siinä on niin kiva kertsi – tarttuu ja lujaa. Sanomakin on sellainen, että sopii soveltaa. Eikä liveversio ollut rahtustakaan huonompi kuin levyversio, päinvastoin!

Seurasin keikkaa pitkälti yläkerrasta, vaikka alakerran rymyäminen olisi tietyllä tapaa houkuttanut. Hieno meininki oli nuorilla keikalla – täytyy ihan nostaa hattua. Kameran kanssa en uskaltanut alas mennä, enkä ehkä olisi uskaltanut muutenkaan. Oli sitä touhua lysti seurata sivusta. Ihmisiä lenteli pitkin poikin, mutta ketään ei näyttänyt sattuvan. Musiikin vuoksi kestää mitä vain. Myös moshpit pyöri vauhdikkaasti, mutta niin se pyörii jokaisella Stam1nan keikalla. Jopa ”wall of death” näkyi organisoituvan pariin otteeseen.

Eikä siinä vielä mitään: järjestyksenvalvojat antoivat yleisön surfata. Koska tähystin vain yläkerrasta, en voi mennä takuuseen valvojien reaktioista, mutta kovin kiivain elkein eivät järkkärit näyttäneet surfaajia sättivän. Se oli hienoa huomata, sillä surfaaminen on okei, jos sitä joku haluaa harrastaa. Se kuuluu fiilikseen. Hyssytteleminen ei ole kivaa, kun tekisi mieli irrotella.

Koko keikan päätti maailmoja syleilevän mahtipontinen Viimeinen eloonjäänyt. Siihen sopi lopettaa, vaikka lisää olisi vielä haluttu. Keikka oli päälle tunnin mittainen, siis normiveto, mutta tuntui silti jäävän lyhyeksi. Mistähän tuo johtuu, en tiedä. Hyvää haluaa aina lisää.

Koska olen nähnyt Stam1nan lukemattomia kertoja aikaisemmin, pystyn jo muodostamaan kokoavaa mielipidettä Stam1nasta livebändinä yleensä. Varmaa on ainakin se, että Stam1na pelaa helvetin hyvin yhteen, viihtyy lavalla ja näyttää sen yleisölle. Pelleileminen on okei, hassutteleminen on okei ja bändin jäsenten keskinäinen veljeys on erittäin okei. Se kaikki kuuluu musiikissa, näkyy eleissä, ilmeissä ja yleisön käyttäytymisessä. Livestä on tullut rutiinia, mutta vain hyvässä mielessä. Biisit kulkevat treenatusti ja sujuvasti. Bändin jäsenet tietävät, mitä on olla yhdessä lavalla.

Nosturin-keikalla yleisön ja yhtyeen välinen verbaalinen kanssakäyminen ei (tällä kertaa) ollut kovin lennokasta, mutta yhteys oli olemassa. Siihen ei tarvittu sanoja, koska yhteinen kieli löytyy: musiikki. Sillä sopii jutella. Välispiikeillä ei loppukädessä edes ole paljoa painoarvoa, vaikka ne hauska lisä ovatkin. Ne eivät korvaa mietittyä settilistaa ja asenteella vedettyä keikkaa. On ilo huomata, ettei Stam1na jousta näistä koskaan.

Teksti ja kuvat: Evelin Kask