Pantera. Yhtye on rakas kuin oma lapsi. Ja kuten omalle lapselleen antaa kaiken anteeksi, myös Panteran kohdalla kaikki synnit pyyhkiytyvät lopulta pois. Monille on vaikea pala se, että tällä nimellä toimiva yhtye ylipäänsä tekee nyt kiertueita, kun Dimebag Darrell ja Vinnie Paul ovat poissa. Minä en ajattele koko asiaa, koska nytkin tärkeintä oli se, että eläväksi kuultavaksi ja nähtäväksi sai maailman parasta metallia.
Phil Anselmon ja Rex Brownin lisäksi Zakk Wyldellä ja Charlie Benantella vahvistetun nykykokoonpanon käsittämättömän kova live-kunto tuli todistettua jo vuoden 2023 Rockfestissä, mutta silti mielen pohjassa oli pieni pelko. Onko settilista sittenkin painottunut liiaksi ilmeisiin valintoihin? Saako yhtye yleisön riehumaan arvolleen sopivalla tavalla?
Jännitys kohosi lisää, kun näki Benanten sosiaalisen median päivityksen keikkapäivänä. ”Holy shit is it cold here, need that fire to warm my ass up!”, mies sadatteli. Kynnin Helsingin tiistai-iltaisessa lumimyräkässä ja mietin, että mitähän tästäkin tulee.
Tuli hyvä! Tuli helvetin hyvä. Asia oli selviö jo alkunauhan eli In Heaven (Lady in the Radiator Song) -kappaleen soidessa. Kun lavan eteen viritetty valtaisa Pantera-verho tippui ja bändin jumalainen jyrinä alkoi, kaikki oli hyvin.
Yhtye kuulosti ää-rim-mäi-sen painokkaalta. Esimerkiksi YouTuben livevideoilta ei välttämättä välity se raskas, mutta groovaava ote, joka nykyisellä kokoonpanolla on. Se suorastaan pakottaa yleisön mukaansa – ja yleisö todellakin lähti mukaan. Circle pit pyöri kauniisti läpi setin.
Joku on jo ehtinyt valittaa siitä, että Wylden soitto olisi ollut välillä laahaavaa. Itse en missään nimessä havainnut tällaista. Sekä riffittely että sooloilu olivat äärimmäistä timanttia. Floodsin aikana taisi tulla jokin unohdus kappaleen rakenteessa, mutta se ei menoa haitannut ja oikeastaan vain toi sopivaa rouheutta meininkiin. Myös Wylden ja Dimebagin hyvin tunnettu ystävyys nousi useita kertoja koskettavana mieleen keikan kuluessa.
Phil Anselmo jakaa mielipiteitä, mutta minä rakastan miestä. Laulunsa on vihaa, mutta välispiikit olivat jälleen kerran lämminhenkisiä ja esimerkiksi A New Level -avausbiisin jälkeen niistä välittyi aito välittäminen ja kiitollisuus. Totta kai bändit kehuvat aina yleisöään, mutta nyt minä ja varmasti moni muukin tunsi Anselmon sanojen painon.
Nostan esille myös Rex Brownin. Hän on yhtyeen ikuinen selkäranka, joka nytkin hoiti hommansa järisyttävällä varmuudella. Ja se jylhän muriseva soundi! Ei ole helppo homma varmistaa kitarasoolojen selustaa pelkällä bassolla, mutta tältä mestarilta se luonnistui jälleen kerran loistavasti. Esimerkiksi I’m Brokenin blues-henkisten lurittelujen taustalla Brownin työskentelyä oli ihana kuunnella.
Tällaisen keikan ainut ongelma onkin se, että se ei voi kestää ikuisesti. Suicide Note Pt. II:n kaltaisten vähemmän tunnettujen kappaleiden seuraksi olisi toivonut vaikkapa Goddamn Electricin, jota on jossain vaiheessa väläytelty vaihtoehdoksi mukaan settiin.
Ja eihän nyt kuultu vaikkapa menneiden vuosien keikkabravuuria Primal Concrete Sledgeä. Vannoutunut fani voi myös vain kuvitella, millaisen vaikutuksen The Sleepin kaltainen unohdettu helmi tekisi lävähtäessään kuuluville. No, aina saa haaveilla. Fun facts -osastoa on sekin, että videokappaletta Drag the Watersia ei ole soitettu kaikkina aikoina kuin neljällä Pantera-keikalla.
Oli miten oli, loppuun lasketeltiin silkassa hurmiossa. Walkin aikaan lämmittelybändien eli Power Tripin ja Child Biten jäsenetkin nähtiin uudemman kerran lavalla, joka vain lisäsi yhteisöllistä tunnelmaa. Domination-Cowboys From Hell-Fucking Hostile-kombinaatio ja Anselmon pakollinen ”and she’s buying a stairway to heaven” -huikkaus suorittivat loppusilauksen. Tästä on vaikea panna paremmaksi.
“Eihän se kummoinen ollut, mutta hauskaa nähdä, että vanhat ukot jaksavat heilua tuolla tavalla”, arvioi kuvaajamestari Jussi Niemelä ensimmäistä lämmittelijää Child Bitea. Se taas ei ollut ollenkaan hauskaa, että järjestävä taho tyri jollain tavalla, eikä kummastakaan lämmittelyaktista voinut ottaa kuvia ollenkaan.
Child Biten takametsien miesten näköisten jäsenten Faith No More meets The Jesus Lizard -henkinen mekastus oli vänkää, mutta toiminee paremmin jossain muussa ympäristössä. Power Tripin thrash puolestaan oli aivan helvetin tiukkaa ja Dallasin bändiin on pakko tutustua aiempaa paremmin. Kiitos siitäkin, Pantera-keikka 2025.
Teksti: Toni Keränen
Kuvat: Jussi Niemelä
