Live: Moonsorrow, Crimfall – Virgin Oil Co., Helsinki, 13.9.2014
Aika vierii. Tuntuu, ettei siitä ole kuin hetkinen, kun tuli nähtyä nämä pakanallisen eeppisyyden mestarit viimeksi – vieläpä samaisessa paikassa. Yli kaksi vuotta oli kuitenkin jo ehtinyt mennä Moonsorrow’n aikaisemmasta kotimaan esiintymisestä. Kyseinen veto jäi mieleeni parhaana kaikista näkemistäni bändin livevedoista, joita on vuosien aikana tullut fiilisteltyä.
Tämänkertaisen tapahtuman odotusarvoa nosti ennen kaikkea tietoisuus siitä, että esiintymisen oli luvattu olevan pisin ja erityisin Moonsorrow’n keikka koskaan. Sanoille saatiinkin vastinetta melko hyvissä määrin.
Ennen illan spektaakkelia oli lämmittelijän slottia hoitelemassa viikinkiaiheista, folkiin kallellaan olevaa, sinfonista sankarimetalliaan veivaava Crimfall. Yhtyeen tasalaatuisen pauhaavassa esityksessä ei ollut kovin moni asia muuttunut sitten viime näkemän. Mitä nyt bändin laulaja oli vaihtunut Helena Haaparannasta Sara Strömmeriin.
Vaikka yhtyeen ilmaisu ja tyyli näyttäytyvätkin kuuloelimiini lähinnä vain mediumsarjaisena raskaseeppisyytenä – mikä saattaa osin johtua myös vähäisemmästä perehtymisestä bändin diskografiaan – on myönnettävä, että porukan livetekeminen sisältää miellyttävää tarmoa, eläytyneisyyttä ja hyväntuulisuutta. Soitannan ja laulannan ollessa varmaotteista ja soundipolitiikankin riittävällä tolalla, menoa katsoi alusta loppuun varsin hyvillä mielin.
Lämmittelijäbändin roolia ei voi muutenkaan peräänkuuluttaa kylliksi. Tarkoitushan olisi olla lyhyessä ajassa mahdollisimman vakuuttava, tiukka, yleisön hereille ja puolelleen saava sekä mielellään ainakin hengellisesti pääesiintyjään kallellaan olevaa tyyliä. Nämä kriteerit täyttyivät Crimfallin esityksessä moitteetta. Ei pajatsoa tyhjentävä, mutta kaikkiaan asiallinen ja katsottava liverykäisy.
Puheet pääesiintyjän harvinaislaatuisesta keikasta olivat selvästi herättäneet ihmisten mielenkiinnon, sillä illan huipentumaa oli kerääntynyt todistamaan loppuunmyyty Virgin Oil Co. Paikka oli kansoittunut tiiviisti niin alhaalla kuin yläparvellakin. Aina hienoa nähdä, että tajutaan hyvän päälle!
Bändin pisimmällä ja kunnianhimoisimmalla Tulimyrsky-teoksella käynnistynyt keikka sai kuulijakunnan – eritoten itseni – odotetunlaiseen huumaan, joka pysyi sangen elinvoimaisena kappaleen koko puolituntisen mitan. Ylvään eeppinen, korkean mielikuvallinen ja parin partakerroksen verran vanhemman näköinen Moonsorrow todisti hyvin äkkiä olevansa oma itsensä.
Nykyisin harvan valikoidusti keikkoja heittävästä pakanaporukasta näki ja kuuli, että treenattu on. Rytyytys, revittely ja tunnelmointi sujuivat kuin lähes 20-vuotiaalta yhtyeeltä kuuluukin, eivätkä jäsenten tutuiksi käyneet esiintymistyylit heilumisineen ja manöövereineen olleet kokeneet mainittavasti muutosta. Lupausten mukaisesti yhtyeeltä nähtiin pitkä veto, mutta koska kyseessä on näin maan mahtava ja persoonallinen orkesteri, ei ajan kulumista laittanut kaikissa euforiahuuruissa edes merkille.
Bändi oli rakentanut melko massiivisen ja kattavan katsauksen tuotantonsa syvyyksiin. Siinä missä läpi koluttiin vanhat, liveolosuhteissa jo toimiviksi todetut pakanametallieepokset, kuultiin tällä kertaa myös yllättävämpiä valintoja, kuten yhtyeen debyyttilevyn sävellykset 1065: Aika ja Pakanajuhla. Ensin mainittu sai basistilaulaja Ville Sorvalin sanojen mukaan Suomen ensi-iltansa. Jälkimmäinen rallatus oli luultavasti valittu valtavasta, vuosikausia kestäneestä yleisön pyynnöstä johtuen mukaan. ’’Tämä oli sitten viimeinen kerta, kun kyseistä kappaletta soitetaan enää ikinä missään’’, Sorvali ilmoittikin kappaleen jälkeen pilkettä äänessään.
Niin paljon kuin kaikesta näkemästäni ja kokemastani tälläkin kertaa nautin, on annettava pientä noottia silloin tällöin hieman hukkuneelle miksaukselle sekä kappaleiden olennaisten taustalaulujen ja kuoro-osuuksien paikoin heikolle kuuluvuudelle. Etenkin 1065: Aika -kappaleessa viimeksi mainittu jäi harmittamaan.
Kauttaaltaan mahtavan biisilitanian eteenpäin soljuntaan liittyi jälleen sanoinkuvaamattoman hienoja fiiliksiä ja tunnemyrskyjä. Kohokohdiksi silmissäni nousivat kuitenkin ikisuosikkini, kylmänkaunis Jotunheim sekä kiivastahtisempi Taistelu Pohjolasta, jonka aikana vallitsi taistelu myös yleisössä, kuumottavan moshpitin merkeissä.
Raikuviin Sankaritarina-kappaleen hoilauksiin päättynyt, kaikkiaan yli kaksi tuntia kellottanut esitys jätti tutunlaisen, tyhjentyneen tunteen. Kaikki tuli saatua, mitä haluttiinkin. Vaikkei veto bändin parhaimmaksi livelohkaisuksi aivan yltänytkään, niin vähintään samaan vaikuttavuusluokkaan monien yhtyeen aikaisempien esiintymisten kanssa. Koskettava Matkan lopussa -outro karautettiin vielä taustanauhan mukana ja sitten oli aika lähteä valumaan massan mukana kohti ulkoilmaa, kohti arkea.
Tämä on tullut sanottua aikaisemminkin, mutta sanon sen taas: Moonsorrow on kotimaan mainioin ja ainutlaatuisin metalliyhtye – kirjoissani yksi parhaista koko maailmassa. Ei ole montaa metallibändiä, joiden musiikissa luonnonläheinen atmosfääri ja sanat kohtaavat toisensa yhtä täydellisesti ja luovat yhdessä jotain taianomaisen autenttista. Ja se on paljon sanottu se.
Moonsorrow’n setti: Tulimyrsky / Pimeä / Jumalten kaupunki – Tuhatvuotinen perintö / 1065: Aika / Taistelu Pohjolasta / Jotunheim / Muinaiset / Pakanajuhla / Sankaritarina / Matkan lopussa (Outro)