”Miten jotkut bändit kykenevät sotkemaan humalat ja krapulat tähän?” – Anathema-haastattelu ja -keikkaraportti

Anathema, Alcest – 8.11.2017 Tampere, Klubi

Kuva: Mikko Pylkkö

Uskallan väittää jo kärkeen, että Tampereella ei ole juuri parempaa syytä lähteä liikenteeseen keskiviikkoiltana, kuin brittiläisen Anatheman ja ranskalaisen Alcestin yhteiskeikka Klubilla. Miksi? Kerron teille.

Ennen tätä illan live-spektaakkelia törmään kuitenkin Tampereen Klubin edustalla Anathema-kitaristi Danny Cavanaghiin, joka on juuri herännyt kiertuebussin syvyyksistä, eikä ole ihan täysin varma siitä, missä päin maailmaa hän ylipäänsä on.

– Kiertueet ovat usein tällaisia, Danny naurahtaa.

– Aluksi olet täysin kartalla siitä, missä kaupungissa, maassa ja maanosassa olet, mutta rundin edetessä maisemat alkavat muuttua yhdeksi massaksi.

Danny toteaa olevansa niitä muusikoita, jotka eivät varsinaisesti viihdy tien päällä ihan niin hyvin kuin moni saattaisi olettaa. Monen musiikkia fanittavan silmissä kiertueet saattavat olla muusikolle unelmien täyttymystä ja silkkaa juhlaa, mutta Danny toteaa tekevänsä pitkiä kiertueita ainoastaan yhdestä syystä.

– Ne kaksi tuntia jotka vietän joka ilta lavalla ovat jotain niin sanoinkuvaamattoman hienoa, että ne tekevät kaikesta sitä hetkeä ympäröivästä sen arvoista. Sitä on vaikea selittää, mutta niin se vain on, Danny toteaa ja vetäisee sen jälkeen pitkät henkoset sähkötupakastaan, korjaa isohkon hupparinsa asentoa ja huokaisee syvään.

– Kun olet liikkeellä kiertuebussilla, kaikki on oikeastaan ihan hyvin. Voin mennä kohta vielä hetkeksi tirsoille ja herätä vasta kun keikka on alkamaisillaan. Tätä nykyä minun ei tarvitse tehdä edes soundcheckia. Olemme sillä tavalla hyvinkin pilalle hemmoteltu bändi, mutta olemme uurastaneet aika pitkään tämän saavuttamiseksi.

– Siinä vaiheessa kun siirryt joka päivä lentokoneella maasta toiseen, muuttuvat kiertueet aika helvetiksi. Ruumiin kemiat menevät sekaisin, kärsit jetlagista koko ajan, syöt epäsäännöllisesti, olet aina hieman nestehukassa, päivissäsi ei ole minkäänlaista säännöllisyyttä ja kärsit kaiken päälle jatkuvasta koti-ikävästä.

– En osaa edes kuvitella, miten jotkut bändit kykenevät sotkemaan humalat ja krapulat tähän kaikkeen, Danny naurahtaa.

– Se on aika kammottava ajatus.

– Älkää silti ymmärtäkö väärin mitään, mitä juuri nyt sanon. Saatan olla keikkapäivänä hieman äreä, en ole aina se kaikkein iloisin kaveri ja ottamassa kaikkien kanssa yhteiskuvia tai jakamassa nimmareita tuntikausia, mutta siinä vaiheessa kun soitan musiikkiani lavalla juuri teille, koko maailma ympäriltäni katoaa hetkeksi olemattomiin.

Dannyn silmät aukeaat ammolleen, kun nostan esille hänen juuri äskettäin julkaistun sooloalbuminsa, Monochromen.

Erityisen hämmentyneeksi Dannyn tekee se, kun luen albumin pressijulkaisusta suoran lainauksen, jonka mukaan Danny olisi kertonut sooloalbumin syntyneen, kun hän sävelsi niin henkilökohtaisia kappaleita, etteivät ne enää sopineet Anatheman albumeille ja näin ollen tarve sooloalbumille syntyi.

– Tuohan saa asian kuulostamaan siltä kuin Anatheman kappaleet eivät olisi kovinkaan henkilökohtaisia, Danny murahtaa.

– Joku on ottanut aika isoja vapauksia lainatessaan minua tällaisia tiedotteita varten.

– Monochromen kappaleet ovat eläneet omaa elämäänsä lähes parinkymmenen vuoden ajan. Nyt kun mietin, niin muutamat pianoteemat albumilla ovat kuin ovatkin jopa vuodelta 1996-1997.

– Miksi albumi syntyi juuri nyt? En osaa oikeastaan sanoa itsekään. Minulla sattui viime vuonna sellainen hetki, kun meillä ei ollut Anatheman kanssa kiertueita, uusi albumi oli jo valmistumassa ja minusta yksinkertaisesti tuntui siltä, että haluan tehdä näille kappaleille jotain, koska ne merkitsevät minulle niin paljon.

– Romanttisesti voisi sanoa, että nämä kappaleet halusivat ulos juuri nyt. Vähemmän romanttisesti voisin kai myöntää, että minulla oli vain tylsää ja sopiva tilausus sooloalbumille syntyi siitä, Danny naurahtaa.

Erittäin pianovetoinen Monochrome on toisaalta tunnistettavaa Danny Cavanaghia ja albumilla kuullaan myös miehen pitkäaikaista yhteistyökumppania Anneke van Giersbergenia, mutta albumilla on myös oma luonne.

– Ihan alun alkaen taisin haluta tehdä pianoinstrumentaalialbumin, mutta mitä pidemmälle kappaleet kehittyivät, sitä ennemmän ne huusivat sanoja sävelien rinnalle, jotta niiden vaatima tunnelataus tulisi toden teolla esille.

– Olen aina ollut hyvin häilyvästi tunteen ja järjen välillä tasapainotteleva muusikko ja ihminen. Tämä albumi on siitä tiivistynyt osoitus. Joskus Anatheman kohdalla sovitamme kappaleita hyvinkin pitkälle eteenpäin alkuperäisistä ideoista. Nyt Monochromen kohdalla pyrin luottamaan entistä enemmän vaistooni ja etenemään intuitiolla.

– Minulla on kuitenkin tavaramerkkini, sitä en kiistä, Danny jatkaa.

– Olisikin ollut hyvin helppoa pyytää Leetä (Douglas, Anatheman laulajatar) laulamaan albumilla, mutta se olisi vienyt asiat liian lähelle Anathemaa. Ehkä siksi päädyin pyytämään Annekea mukaan albumille. Hänen äänessään on jotain hyvin samanlaista kuin musiikissani.

Tämän toteamisen myötä jätän Dannyn valmistautumaan illan keikkakoitokseen ja siirryn Klubin puolelle, missä ranskalaisen Alcestin keikka on jo valmis alkamaan.

Juuri parempaa lämppäriä ei Anathemalle voisi toivoa. Alcest on aina edustanut itselleni musiikkia, joka kolahtaa ”melkein täysillä”, mutta ei kuitenkaan ihan. Juuri tämä sääntö pääsi viimein murtumaan, kun todistin bändiä pitkästä aikaa livenä. Jotkin asiat yksinkertaisesti loksahtelivat paikoilleen juuri tänä iltana.

Alcest ei ole maailman erottuvin, visuaalisesti näyttävin, energiallaan valloittava tai edes karismaattisin live-bändi, mutta juuri heidän kohdallaan tekisi mieli käyttää kulunutta sanontaa: ”Musiikki puhukoon puolestaan.”

Alcestin rumankaunis soundi yltää jo levyllä utuisimmista tunnelmoinneista aina raskaimpiin melodramaattisiin jyräyksiin asti, mutta keikalla tämä kaikki korostuu vielä entisestään ja lavalla tuntuu vellovan aivan valtava energia, vaikka bändin jäsenet eivät muutamia askelia lukuunottamatta juuri elehdi musiikkinsa mukana.

Juuri tämän takia Alcestin live-taikaa onkin mahdotonta pukea sanoiksi. Se on koettava itse.

Sen sijaan puolisen tuntia Alcestin jälkeen lavalle kivunneen Anatheman elävä voima on hyvinkin helppoa eritellä.

Se välittyy samantien, kun bändin jäsenet nousevat Tangerine Dream -intron aikana yksi kerrallaan lavalle ja lyhyen pianoinstrumentaalin jälkeen Weather Systems -albumin Untouchable -aloituskaksikko valloittaa koko Klubin.

Anathema ei ole proge-bändi. Se ei ole metallibändi. Se ei ole myöskään pop-bändi. Se ei istu edes rock-bändin lokeroon. Kun Anathema lähtee soittamaan silkkaa tunteenpaloa kuusihenkisellä miehityksellään, ei kappaleissa ole kyse egojen pullistelusta, taitojen esittelystä, hittikappaleiden esittämisestä tai edes pelkästä tunnelmoinnista.

Anathema on jo levyllä yksinkertaisesti sanottuna puhdasta inhimillisyyttä muunnettuna musiikiksi.

Sitä Anathema on myös elävänä, kun sen kokoonpanosta tulee yksi aito ja välitön kokonaisuus.

Kylmät väreet seuraavat toisiaan, kun Anatheman jäsenet yksi toisensa perään liittyvät Untouchablen ensimmäisen osan riemukkaaseen melankoliaan, Lee Douglasin ääni soi täydellisesti yhteen Vincent Cavanaghin äänen kanssa ja bändi etenee jo yhden kappaleen aikana hiljaisimmasta tunnelmoinnista valtavaan elävään soundiin saakka.

Kunnes Untouchablen toinen osa osoittaa, että jopa vuosia vanhat kappaleet voivat edelleen elää omaa elämäänsä. Pianosovitus on tyystin erilainen totuttuun nähden ja jos mahdollista, tunnelma on jopa aiempaa koskettavampi.

Ainakin siihen asti kunnes joku yleisössä päästää repivän ”RYÄÄÄÄÄRRRRRGGGGGHHHHH!” -karjaisun kesken kappaleen, mikä voisi pilata koko tunnelman, mutta saa Anatheman jäsenet lähinnä hymyilemään toisilleen.

Anatheman keikalla näkee tätä nykyä paljon erilaisia ja bändin eri aikakausille vannoutuneita kuulijoita. Jopa niin paljon, että Tampereen Klubillakin ikäjakauma liikkuu jossain juuri ja juuri täysi-ikäisen ja seniorin välillä. Yhteistä kaikkien välillä on se, että jokainen kuulija tuntuu osaavan jokaisen soitettavan kappaleen sanat ulkoa.

Anathemalla ei siis ole yhtä tai kahta hittikappaletta. Eikä edes yhtä tai kahta hittilevyä. Anathema tuntuu saavuttaneen aseman, jossa sen kuulijat ovat ottaneet omakseen koko bändin valtavan tuotannon.

Tosin joukkoon mahtuu aina ainakin se yksi tyytymätönkin asiakas. Kesken keikan eräs pitkähkö keikkakävijä hoipertelee lavan läheisyyteen ja huutaa kovaan ääneen englanniksi ”Play something doomy!!!” Lauseen, johon Anatheman luulisi kyllästyneen jo vuosia sitten, mutta tilanne kuitataan huumorilla.

Vincent Cavanagh pysäyttää soittonsa ja kysyy kuulijalta, missä hän on ollut viimeiset 20 vuotta. Mies kertoo ettei tiedä oikeastaan itsekään ja vaatii uudelleen doom metalia soitettavaksi, inttäen kaikkia Vincent Cavanaghin sanomisia vastaan. Lopulta Danny Cavanagh naurahtaa mikkiin, että kai hän ymmärtää, ettei tämä ole neuvottelu.

Vielä kymmenisen vuotta sitten tällainen tilanne olisi saattanut johtaa keikan taukoamiseen. Muistan hyvin ne hetket joskus viime vuosikymmenen puolivälissä, kun Anatheman keikoilla metallin vaatiminen oli kuin puukon iskemistä bändin jäsenten selkään ja hiljaisissa kohdissa bändi suorastaan vaati myös yleisöä vaikenemaan täysin.

Nyt Anathema on täysin sinut sen kanssa, mitä se edustaa juuri tällä hetkellä. Se edustaa Anathemaa.

Kaikki tämä tiivistyy täydellisimmin, kun Danny Cavanagh itse tulkitsee A Fine Day to Exit -levyn kappaleen Barriers ja lähes samantien perään We’re Here Because We’re Here -albumin A Simple Mistake saa kokonaan uuden muodon Lee Douglasin lead-lauluilla ja jopa levyversiota korkeampaan lentoon nousevalla sovituksella.

Juuri tällaiset hetket osoittavat Anatheman itseluottamuksen ja -varmuuden olevan juuri nyt huipussaan.

Anathema ei ole rock-bändi, jonka tarvitsee esittää mitään. Se ei ole proge-bändi, jonka tarvitsee todistella mitään. Se ei ole pop-bändi, jonka on voitettava yleisö puolelleen keinolla millä hyvänsä.

Ei, viimeistään siinä vaiheessa, kun Anathema-klassikko Fragile Dreams lähti lentoon upealla kitaraleadillaan saumattomasti Pink Floydin A Shine On You Crazy Diamondin ja See Emily Playn tapailemisen jälkeen, saatoin aistia koko Anathemassa sellaista vapautuneisuutta, joka on vain vahvistunut vahvistumistaan bändin kaikissa tekemisissä tämän vuosikymmenen puolella.

Ehkäpä juuri siksi Anathema esiintyi tänäkin iltana jopa Tampereella loppuunmyydylle salille. Keskiviikosta huolimatta. Tällainen aito palo välittyy bändin musiikin kautta yleisöön, vaikkei sitä edes alleviivattaisi erikseen.