Yhdysvaltalainen The Dillinger Escape Plan lopettaa toimintansa tähän vuoteen. Toissa viikonloppuna bändi vieraili Suomessa todennäköisesti viimeistä kertaa.
Niin mielipuolista genrejen yhteentörmäystä kuin The Dillinger Escape Plan edustaakin, on se silti löytänyt suhteellisen mittavan yleisön myös täältä Suomesta.
Sekä Helsingin Tavastialla että Tampereen Klubilla oli paikalla kahmalokaupalla väkeä, mutta tästä huolimatta keikkojen jälkeen ilmoille jäi sellainen tunne, että tämän musiikillisen atomipommin paineaallon olisi suonut yltävän laajemmalle.
Miksi?
Koska tämä bändi on maailman hulluimpia bändejä lavalla
The Dillinger Escape Plan on saattanut kiertää lähes tauotta jo parikymmentä vuotta ja sen jäsenet saattavat olla iältään jo päälle neljänkympin, mutta se ei hidasta bändin vauhtia vieläkään. Ainakaan paljon.
Tämän ryhmän keikoilla saattaa tapahtua mitä vain. Yleisö sekoaa jokaisesta kappaleesta ja yleisön seasssa kaaosta täydentävät milloin laulaja ja milloin kitaristit. Tampereen Klubillakaan ei ehtinyt montaa biisiä kulua, kun kitaristi Ben Weinman kiipeili jo lavarakenteissa.
Bändi on koko ajan hiuksenhienolla rajalla räjähtävän energisen esiintymisen ja itsensä hajottamisen välillä. Instrumentit lentelevät ympäriinsä, Greg Puciato saattaa napata yleisöstä puhelimen, kuvata lavan tapahtumia ja syöksyä hetkeä myöhemmin itse eturivin revittäväksi – kuin toivoen tulevansa hakatuksi tainnoksiin.
Koska tämä bändi veti vain loistavia ja vielä parempia biisejä
Kuinka monen bändin tuotanto on läpikotaisin niin vahva, että vaikkapa allekirjoittanut voi poistua bändin viimeiseltä Suomen-keikalta täydellisen tyytyväisenä, vaikka keikalla kuultiin kahdelta mielestäni parhaalta The Dillinger Escape Plan albumilta yhteensä vain kaksi kappaletta?
Leijonanosan settilistasta valloittivat bändin viimeiseksi jäävän Dissociation-albumin hulluimmat kappaleet ja edellisen One of Us is the Killerin räikeät vedot. Option Paralysis ja Miss Machine jäivät tässä suhteessa paitsioon, mutta kun settilista sisälsi vain ja ainoastaan kovia ja vielä kovempia biisejä, ei minkäänlaiselle mankumiselle jäänyt varaa.
Koska tämä bändi sai yleisön syttymään jopa sunnuntaina
Tavastian veto lauantaina jäi itseltäni väliin ja olin etukäteen epäileväinen sen suhteen, tuleeko Tampereen Klubin keikalle sunnuntaina kukaan paikalle. Ja jos tulee, saako yleisö aikaiseksi minkäänlaista meininkiä.
Kesti noin kolmen sekunnin ajan Prancer-kappaleen räjähdettyä käyntiin keikkaintron jälkeen, kun moshpitit pyörivät yleisössä ja eturivi alkoi muusautua lavan reunusta vasten. Yleisön ikähaitari liikkui vähintään parinkymmenen ja viidenkymmenen välillä, mutta hetkittäin tuntui siltä, että The Dillinger Escape Plan sai jokaisen ihmisen sekoamaan.
Koska tällaista hallittua kaaosta ei yksikään toinen bändi saa aikaiseksi
The Dillinger Escape Plania haukutaan usein mathcoreksi. Mitä se ikinä tarkoittaakaan. Todellisuudessa bändin kappaleet käyvät paljon enemmän järkeen, kuin moni niitä vain sekamelskana kuuleva pystyy myöntämään.
Tämä välittyi myös lavalla. The Dillinger Escape Plan saattaa murjoa saman biisin sisällä hardcorea, punkia, rockia, jazzia, funkia ja vaikka sitten poppia, mutta näiden lokeroiden väliset rajat murtuvat niin ehdottomilla tavoilla, ettei ilmoilla leijaile yhtään sitä kuuluisaa tekotaiteellisuuden tai väkinäisyyden käryä.
Kun The Dillinger Escape Planin kappaleiden kaikki osat sekoittuvat sanoituksiin, Greg Puciaton tunnistettavaan huuto- ja laulutapaan ja bändin pitelemättömään live-energiaan, käyvät kaikki hulluimmatkin ratkaisut lopulta järkeen.
Koska jätimme juuri jäähyväiset yhdelle aikamme parhaista bändeistä
Niin, The Dillinger Escape Plan ei ole koskaan nauttinut mitään varsinaista kansansuosiota. Tämä ei ole ihme. Bändin musiikki ei sovi kaikille. Se ei välttämättä sovi kenellekään. Sen takia se vetääkin sopivia sekopäitä puoleensa.
Nyt vuonna 2017 voin sanoa kuunnelleeni kaikki kuusi The Dillinger Escape Plan -albumia läpeensä kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja. Bändi ei tehnyt kuin loistavia ja vielä vähän parempia levyjä. Näin bändin keikalla ainakin kuusi tai seitsemän kertaa. Jokainen keikka oli täysin arvaamaton ja tajunnanräjäyttävä kokemus.
Samaa en voi sanoa kovinkaan monesta näin äärimmäistä ja rajoja murtavaa musiikkia tekevästä bändistä, joka on ollut valloillaan tällä vuosituhannella. The Dillinger Escape Planeja oli ja tulee olemaan vain yksi.
Ja sinä, juuri sinä siinä, missasit nämä keikat? Jäit paitsi palasesta raskaan musiikin repivintä historiaa!