Opeth teki sen taas – lue arvio juhlakiertueen keikalta

Opeth, 6.10.2015 – Kulttuuritalo, Helsinki

12.10.2015

Opeth juhlistaa 25-vuotista taivaltaan parhaillaan käynnissä olevalla kiertueellaan. Yksinkertaisesti 25th Anniversary Touriksi nimetty kiertue alkoi 4. lokakuuta Tukholmasta ja jo toinen pysähdys oli tässä käsiteltävä keikka Helsingissä. Kiertueen vetonaulana on se, että keikat koostuvat kahdesta setistä. Ensiksi soitetaan kokonaisuudessaan ja alkuperäisessä kappalejärjestyksessään yhtyeen ehkä arvostetuin levy, elokuussa 10 vuotta täyttänyt Ghost Reveries. Toinen setti on pyhitetty klassikoille yhtyeen muusta tuotannosta.

Ghost Reveries -setin alku oli hiukan huolestuttava. Avauskappale Ghost of Perditionin soundit olivat suorastaan surkeat ja kovaäänisimpänä esillä hakkasivat bassorummut. Toki äänimaailma selkeni ja jykevöityi vähitellen, mutta silti piinallisen hitaasti. Vasta nelosbiisi Atonement soi täysipainoisesti ja se on Opethin kappaleiden mittoihin suhteutettuna aika pitkä aika.

Kolmosbiisi, usein fanienkin turhaan sivuuttama Beneath the Mire oli tästäkin huolimatta yksi keikan kohokohdista. Laulaja-kitaristi Mikael Åkerfeldt kertoi, että kappaletta ei ole soitettu ennen tätä kiertuetta kertaakaan liveolosuhteissa ja että ensimmäinen yritys Tukholmassa oli mennyt penkin alle. Äkerfeldtillä on välillä tapana olla ironisen vaatimaton ja ainakin Kulttuuritalolla kappale eteni vastustamattomalla voimalla.

Atonementiin oli lisätty pitkät soolot toiselta kitaristilta Fredrik Åkessonilta ja kosketinsoittajalta Joakim Svalbergilta. Tämä oli erittäin onnistunut ratkaisu ja yleisökin palkitsi maukkaan laveat soolot poikkeuksellisilla väliaplodeilla. Tämä oli sikälikin sopivaa, että Åkesson ja Svalberg saivat vaihteeksi ansaitsemaansa suoraa kiitosta. Kappale oli tällä sovituksella aitoa avaruusrockia.

Muut keikkaharvinaisuudet, rauhalliset Hours of Wealth ja Isolation Years, soivat nekin komeasti ja löivät oikeastaan hyvinkin ison leiman illan tunnelmaan. Jälkeenpäin muistellen ei ole olo, että olisi ollut katsomassa raivokasta heavy metal -keikkaa, vaan että yleistunnelma oli varsin harras ja mietiskelevä.

Tosin biisien välissä oli välillä liiankin harrasta – jälleen kerran – kun yleisö hiljeni lyhyehköjen suosionosoitusten jälkeen täysin ja yhtyeen kielisoittajat keskittyivät pitkiksi ajoiksi soitintensa virittelyyn. Tuttua Åkerfeldtin sanailua yleisön kanssa toki kuultiin välillä, mutta silti tunnelma oli monissa kohtaa vaivaantunut. Tähän Opethin kannattaisi oikeasti kiinnittää huomiota, vaikka asioiden nykytila olisi tietoinen valinta.

Reverie/Harlequin Forest ja varsinkin The Grand Conjuration ovat vanhoja keikkasuosikkeja ja syystäkin. Jälkimmäisen aikana oli havaittavissa ensimmäisen kerran laajempaa riehaantumista yleisön keskuudessa ja bändikin moshasi näyttävästi.

IMG_1954

Rumpalipiireissä on ilmeisesti olemassa isompikin ryhmittymä, jonka mielestä Opethin nykyinen kannuttaja Martin Axenrot ei yllä taidoiltaan samalle tasolle Martin Lopezin kanssa, joka soitti yhtyeessä vielä Ghost Reveriesillä. Olen pitänyt näitä puheita runkkareiden piipityksenä, mutta tämänkertainen keikka antoi tilaisuuden tehdä laajaa vertailua aiheesta. Totta onkin, ettei Axenrotin soitto tuntunut Ghost Reveriesin materiaalissa aivan niin tekniseltä kuin Lopezilla. Myös osa levyltä tutuksi tulleista filleistä ja muista rytmiratkaisuista, jotka ovat ainakin itselleni muodostuneet läheisiksi, jäivät kuulematta. Silti en koe Axenrotia yhtään Lopezia heikompana musiikin yleisen toimivuuden kannalta.

Väliajan jälkeen soitettu toinen setti ei jäänyt tunnelmiltaan ensimmäisen varjoon. Itse asiassa esimerkiksi edellä mainittu biisinvälien hiljaisuusongelma parani osittain tässä osiossa. Myös jälkimmäisellä puoliskolla kuultiin tavallaan yksi harvinaisuus, viimevuotisen Pale Communion -levyn Voice of Treason. Ainakin Setlist.fm-palvelun mukaan se on soitettu ensimmäisen kerran vasta tämän vuoden syyskuussa Bulgariassa.

Loppuun oli säästetty kaksi Opethin tuotannon helmeä, odotetut Master’s Apprentices ja encorena soitettu The Lotus Eater, jonka veikeästi funkkaava väliosa on aina ilo kuulla. Jälleen kerran olisin itse uhrannut jonkin setin kahdeksasta kappaleesta kuullakseni edes yhden kappaleen vuoden 1999 Still Life -levyltä. Kyseisellä albumilla Opeth-fanittamisensa aloittaneesta ihmisestä – eli minusta – tuntuu uskomattomalta, että esimerkiksi komeasti kiemurteleva Moonlapse Vertigo on tiettävästi soitettu vain kahdeksan kertaa keikalla.

Pienoisista puutteistaankin huolimatta Opethin keikat ovat aina tapauksia ja tämä konsertti oli jälleen uusi lisä komeaan sarjaan.

Katso alta Tuomas Mettäsen kuvaama galleria – klikkaa kuvaa isommaksi ja navigoi nuolin.
Instagram-henkistä materiaalia löytyy Infernon Instagram-tililtä.

Lisää luettavaa