Pentagram, Ranger, Seremonia – Tampereen Klubi 23.5.2014
Olen marissut pääkirjoituksissa asti, kuinka sitä on nykyisin niin huono keikkamies. Koti on paikoista armain, eikä sen ulkopuolelle poistu juuri muuten kuin pakosta. Näitä pakkoja ovat lähinnä urheilu, kalastus ja Infernon pikkujoulut. Onneksi, voi onneksi, sain nyt peräpeilini irti sohvasta ja Klubille. Suosikkiyhtye Pentagram jäi viime vierailulla näkemättä, mitä olen harmitellut tuon tuosta, ja tämänkertainen missaaminen olisi voinut olla kohtalokas – näille vanhoille ryhmille jokainen visiitti voi olla viimeinen.
Ennen pääaktiakin soiteltiin. Karkelot aloitti manselaishipistö Seremonia, jonka toimet ovat jättäneet levyltä käsin kysymysmerkiksi. Yhtäältä bändin naivistisen suora, kaatuilun rajatolpilla etenevä hämyjytä viehättää, toisaalta se ärsyttää, ajoittain vähän liikaakin – mikä ristiriita tuskin haittaa ainakaan bändiä itseään. Livenä orkka on joka tapauksessa ehdasti plusmerkkinen tapaus, jonka parissa joutuu pakostakin hymyilyhommiin. Klubilla hymyilytti eritoten yhtyeen rumpali, joka oli saanut eteensä normaalisatsia enemmän kannuja, ja tokihan purnukoista piti pätkiä joka ikistä, vaikka sitten biisinkuljetuksen kustannuksella. Selvästi Bill Ward -koulukunnan miehiä.
Mainittu rumpusetti kuului tosihevareiden keskuudessa kovaan maineeseen kohonneelle Ranger-koplalle, jonka mekkalointia en ollut tullut aiemmin – useista Tampereen-keikoistakaan huolimatta – todistaneeksi. Virhe. Nimittäin, voin kuitata Klubin-vedon perusteella retkueeseen kohdistetut ylisanat oikeutetuiksi. Tätä on ajaton, viriili Heavy Metal, ja seikka, että ukkojen poskettoman energistä paahtoa oli seuraamassa eturivillinen innokasta, selvästi asiaan huolella paneutunutta selkälippunuorisoa sen kuin alleviivasi toiminnan hienoutta.
Ranger oli kutistunut juuri ennen Tampereen-visiittiä trioksi, mikä sekään ei tuntunut paljon menoa jarruttavan. Vähiten jarruja oli rumpupallilla – hitto vie, harvoin saa todistaa yhtä maukasta, täysillä vedettyä paiskimista. Sama pätee koko kolmikkoon. Nahkaliivit, stretsit, pilottilasit ja viikset sekä vitunmoinen, voimalla ja taidolla lauottu tykitys – mitä muuta voi alkuvoimaisen heavyn ystävä keikalta kaivata? No olutta oheen, tietty. Sekin hoitui. Samoin kuin Seremonia, Ranger tuskin kuluu itselläni levylautasella, mutta näin elävänä bändin pikatuli on hyvinkin paikallaan – sopivassa mitassa.
Jos Rangerillä oli paikalla selkeästi oma nuorisofanikuntansa, piti oikein hieraista siitepölyn jo muutenkin rassaamia silmiä, kun lavan eteen alkoi pakkautua Pentagram-pätsein koristautunutta nuorisoa jo aikaa ennen kaltaisiani vanhoja jarmoja. Ja mikä parasta, tämä ryhmä ei kyylännyt keikkaa kännykkäkameran etsimen läpi, vaan piti elektroniikan visusti povarissa ja antoi nyrkin puida. Mahtava meno!
Samaa voi sanoa itse keikasta. Yhdysvaltalainen doomlegenda on 43-vuotiaaksi yhtyeeksi hurjassa vedossa, ja eritoten ilahdutti kaikissa mahdollisissa päihteissä elonsa mittaan uineen nokkamies Bobby Lieblingin kuosi; hankalahan tuosta harmaahapsisesta, omanlaisiinsa pitkiin kalsareihin sonnustautuneesta menninkäisestä on sanoa, mitä on otettu vaiko ei mitään, mutta ainakin kaita naamavärkki ja luinen runko taipuivat kummiin asentoihin, hypnoottis-magneettiset silmät mulkoilivat joka ilmansuuntaan ja laulu soi kuten toivoa saattoi.
Vaan niin soi myös jälleen kerran ruotuun palanneen Victor Griffinin soittopeli. Uudestisyntynyt kitaristi alleviivaa elämäänsä löytynyttä Jeesusta valkoristisellä nahkaliivillä, mutta soundinsa toimittaa kyllä alakerran herra. Riffiosasto on silkkaa synkän jynkyn juhlaa, eikä soolosarallakaan ole pahemmin mutisemista – kunhan äijä vain malttaisi pitää tilutushimonsa aisoissa. Encoreosastolla kepinkuritus raikasi jo hermoille käyvissä mitoissa, etenkin kun bändin nykyinen rytmiryhmä ei ole happohenkisiä avaruusjameja tukevaa sorttia, vaan asiansa tiukasti ”kuten pitää” toimittavaa sakkia.
Ralleja kuultiin bändin aamunkoitosta niihin tunnetuimpiin kipaleisiin, ja vaikka olisin kaivannut sekaan erinomaisen Last Rites -edellisalbumin (2011) iskevintä materiaalia, pahapa valinnoista on juuri mutista. Jopa ajatuksena umpitylsä coverointi, 60s-hitti Don’t Let Me Be Misunderstood taipui Lieblingin tulkinnan ansiosta jynkkymuottiin kelvosti. Klubin loppuun ostaneen, kiitettävästi bändin mukana eläneen yleisön taatusti odottama mahtikappale Forever My Queen kärsi hieman pökkelöstä tulkinnasta (biisi kaipaisi hieman enemmän juurikin sitä avaruudellista hapokkuutta), mutta enpä ala valittaa tämän enempää.
Kaiken kaikkiaan oikein mainio, hyperhikisestä ilmatilastakin huolimatta nautittava ilta, jonka jälkeen ahdisti huomattavasti normaalia vähemmän kävellä keskustan läpi bussille. Tai no, pakko kai se on mainita, kun kerran julkinen tilaisuus tarjotaan: jessus mitä porukkaa tuolla kartsalla pyörii.
