Scifihevimiesten iloinen punkiltama – Voivod hurmasi Tampereella

Voivod, Bio-Cancer – Tampereen Klubi, 18.10.2018

Kuva: Timo Isoaho

Aki Nuopponen: Elokuussa 2005 olin valmis julistamaan kanadalaisen Voivodin kuolleeksi, kun bändin luovimpiin voimiin kuulunut kitaristi Denis ”Piggy” D’Amour menehtyi paksusuolen syöpään. Olin täysin varma, että Piggyn loppu on myös Voivodin loppu, eivätkä muutamat seuraavat vuodet muuttaneet käsitystä.

Voivod on ollut kyllä elossa tässä välissäkin, mutta Piggyn kuoleman jälkeen julkaistut levyt Katorz (2006) ja Infini (2009) tuntuivat ennemmin kuolevan bändin surutyöltä kuin viriilin sellaisen jälleensyntymältä. Vasta viiden vuoden takainen Target Earth (2013) sai kulmakarvat jälleen nousemaan.

Nyt, 13 vuotta Piggyn kuoleman jälkeen, Voivod on julkaissut neljännentoista albuminsa The Waken. Huolellisen paneutumisen jälkeen olen lähes valmis julistamaan sen Voivodin parhaaksi albumiksi. Hullua? Kyllä. Mutta hullu on bändikin. Sen saivat tuntea Helsinki ja Tampere tällä viikolla. Voivod ei tee enää surutyötä. Voivod elää.

Matti Riekki: Elää, elää, vaikka kyllähän The Wake on vielä tässä vaiheessa noin kuumatkan päässä parhaasta Voivod-levystä. Kova se silti on, mistä kieli myös se, että uudet viipaleet soivat livenä sulassa sovussa klassisemman materiaalin kanssa. Oikeastaan voisi sanoa, että bändin liveolomuoto moukaroi minkä ja kenen tahansa musiikin silkaksi ”voivoddeluksi”. Siitä on vähän hankala repiä palasia.

 

Kuva: Timo Isoaho

 

AN: Levyllä scifiväritteisesti ja skitson speedmetallisesti venkoileva bändi muuntautuu lavalla punkhenkisemmäksi, mikä luo levy- ja livekokemuksen välille jännittävää kontrastia, johon ei ole koskaan täysin valmis.

MR: Kyllä, jos Voivodia yleisesti määrittävistä genreistä pitäisi valita yksi edustamaan bändin liveolemusta, se olisi juurikin punk, mutta ei naamaan sylkevällä vaan kaverillisen iloisella tavalla.

Kieltämättä juopa Voivodin levymateriaalin ja lavaolemuksen välillä oli ajoittain jo sen verran leveä, että sitä huomasi tahtomattaankin miettivänsä, onko lauteilla nyt oikeasti NOIN hauskaa. Taisi olla, ja ”ongelma” on luultavasti vain minun. Mutta tuhat kertaa mieluummin näin kuin mörököllejä näytellen. Se vasta turhanpäiväistä olisi.

 

Kuva: Timo Isoaho

AN: Klubilla kuultiin The Waken parhaita irtiottoja Iconspiracyn, Always Movingin ja Obsolete Beingin verran, mutta yllättäen pääpaino ei ollutkaan uudessa levyssä. Yhtä yllättäen Post Society -ep:ltä (2016) tarjottiin materiaalia peräti kahden kappaleen verran.

MR: Meneillään olevan kiertueen teemana on löyhästi 35 toimintavuoden kunnioittaminen, ja tätä taustaa vasten biisilistasta voisi kenties hieman mussuttaa… Noh, vaikka omien suosikkilevyjeni, Nothingfacen ja The Outer Limitsin (1993), anti jäi vähiin, jotain niiltäkin sentään kuultiin, ja nämä kappalevalinnoista niuhottamiset nyt ovat muutenkin näitä.

AN: Bändin energiat olivat kohdillaan jo tunnetumpien Killing Technology- ja Dimension Hatröss -levyjen (1987, 1988) poiminnoissa, mutta kaikkein eniten mieltä lämmittivät Into My Hypercube Nothingfaceltä (1989) ja The Prow Angel Ratiltä (1991). Kolmentoista kappaleen settilista tuntui auttamattomasti liian lyhyeltä.

MR: Olisi kai bändi tosiaan voinut veivata hieman pidemmän setin, etenkin, kun energiaa olisi sivusta katsoen piisannut vielä vaikka toiseen kattaukseen. Vaikka helppo kai se on tällaisen 44-vuotiaan klopin ohjata sivusta… No, josko 50-vuotiskiertueella sitten pari tuntia! Tai kolme, kuten viisikymppisellä Wigwamilla, joka jytäsi hiljan puolisen kilometriä Klubilta – ja hyvin jytäsikin.

Itse en osaa oikein eritellä, mikä osuus Voivod-iltaman annista upposi syvimmälle napaan – kuten mainitsin, tämän olion ruhosta on hankala repiä paloja. Ehkä se oli kuitenkin The Outer Limitsin The Lost Machine, mihin saattaa vaikuttaa alitajuisesti sekin, että kuuntelin biisiä autostereoista juuri ennen Klubille jalkautumista.

AN: Eturivissä mossattiin ja pitkin yleisöä jopa tanssittiin. Lavalla pilke silmäkulmassa velmuillut Denis ”Snake” Bélanger pääsi kuittailemaan, että vaikka Pakkahuoneen puolella on menossa keski-ikäisten tanssiaiset, Klubin puolella jorataan paljon isommin. Voiko teknistä speed metalia tanssia? Tämän illan perusteella voi.

 

Kuva: Timo Isoaho

”Soittakaa sitä mussiikkia!” huudahti mies yleisöstä ja sai palkinnoksi muutaman tahdin Motörheadin Ace of Spadesiä. Myöhemmin tapaili jopa Rocky-elokuvien teemaa. Yhtye elää keikoillaan punkisti hetkessä, eikä missään vaiheessa oikein tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi.

MR: Arvaamattomuus on ehdottomasti vahvuus, siis milteipä keikalla kuin keikalla. Kuultiinhan tanssaukseen yllytykseksi muuten pätkä KISSin I Was Made for Loving Youtakin. Maiden-laukka taas tyssäsi liki alkuunsa, kun kitaristi Dan ”Chewy” Mongrainin kitarasta ei löytynyt kuin ”Voivod-nuotteja”.

Mutta summaten: olen missannut Voivodin elämäni aikana monen monituista kertaa, milloin mistäkin syystä, mutta kun viimein sain kanadalaisveijarit silmien ja korvien eteen, eipä kokemus jättänyt juuri sössötettävää. Soitto, soundit, lavapresenssi, yleisö (johon kuului ilahduttavasti myös nuorempaa sakkia) – kaikki toimi. Lämppäri, kreikkalainen Bio-Cancer, hoiteli sekin osuutensa innolla ja kunnialla, vaikka kolme varttia melko lailla samankuuloista thrash-kohkaamista alkoikin olla vähän liikaa pääannosta odotellessa.

AN: En voinut millään uskoa todistaneeni 36-vuotiaan bändin esiintymistä. Sen verran isoa energiaa ja hymyä Voivod tarjoili. Lokakuussa 2018 olen valmis julistamaan Voivodin elävän ikuisesti.

MR: No ainakin he lupasivat tulla ensi vuonna uudestaan!

Kuva: Timo Isoaho