Kivenheiton päässä Lontoon Angelin metroasemalta sijaitsevan O2 Islington Academyn ulkopuolella kiersi pääsääntöisesti mustiin pukeutuneesta metallikansasta koostuva jono. Ovet aukesivat vasta seitsemältä, mutta tosifanithan eivät odottele pubin lämpimässä tuoppi kädessä. He uhmaavat Lontoon sadetta ja viimaa yli tunti ennen sisäänpääsyä rynnätäkseen sinne minne tosifanit kuuluvat, eli lavan eteen huutamaan.
Sisällä täydessä O2:ssa oli myöhemmin tiivis tunnelma. Pahemmassa humalatilassa olisi saattanut kuvitella olevansa Suomessa: yleisössä käytiin suomenkielisiä, enemmän tai vähemmän analyyttisia keskusteluja illan pääbändin Sonata Arctican viimeisimmästä The Days of Grays -albumista, seassa vilahteli Suomen lippuja melkein enemmän kuin itsenäisyyspäivänä ja välillä joku neropatti huusi lauman keskeltä suureen ääneen ”Suomi!” ja toinen vastasi ”Perkele!”. Kovaääninen kiroilu omalla kielellähän on suurta huvia ulkomailla.
Ja todellakin, laumastahan tässä oli kyse. Kun Sonata Arctica astui esiin klo 21:30 paikallista aikaa, näkyi kuka on paikan alfauros. Bändin johtohahmo ja solisti Tony Kakko saapui viimeisenä lavalle Anti.-paidassaan, ja yleisö oli välittömästi valmis laukkaamaan hänen perässään vaikka Lontoosta Kemiin. Meteli oli myös sen mukainen.
Jos setti ei saanut vielä uusimman albumin kappaleen The Last Amazing Graysin myötäkään porukan äänihuulia lämpenemään, niin viimeistään Ecliptica-albumilta lohkaistun Full Moonin aikana desibelit nousivat odotetusti kattoon. Salissa tuskin oli ketään, joka ei olisi osannut huutaa niinkin yksinkertaisen hokeman kuin ”run away, run away, run away” mukana. Samalla tavalla yleisöön iskivät Vodkaa, Replica ja Don’t Say a Word.
Uuden albumin materiaali tuntui valitettavasti vielä jäävän vanhojen klassikoiden varjoon, ja melkein puolentoista tunnin setti jäi hieman normaalia vaisummaksi kokonaisuudeksi. Liekö tähän ollut osasyynä Lontoon viileä sää vai Kakkoa aikaisemmin vaivannut äänihuulten tulehdus, joka pakotti bändin peruuttamaan viisi marraskuun keikkaansa.
Peruutukset ovat aina valitettavia, mutta kuten kosketinsoittaja Henrik Klingenberg asian ennen Lontoon-keikkaa ilmaisi: ”Ääni on kuitenkin Tonyn työväline. Me muut voimme hoitaa keikan kipeinäkin. Hän ei ilman ääntä.” Kakon ääni kuulosti keikan aikana kuitenkin pääsääntöisesti vahvalta, ja hän leikittelikin sillä kappaleiden välillä kuin osoittaakseen taudin olevan viimein ohi. Kaiken kaikkiaan yleisö sai rahoilleen täyden vastineen.
Teksti ja kuva: Katja Nykänen