Suomalaisrumpalilla varustetut veteraanit vetreässä vedossa – Paradise Lost Helsingissä

Paradise Lost, Lucifer - The Circus, Helsinki, 13.10.2015

Kuva: Tuomas Mettänen

Muistellaanpa aluksi hieman menneitä. Ensi keikkakosketukseni brittiläisen synkistelyn pioneereihin tapahtui syksyllä 1992. Paikkana toimi Helsingin legendaarinen Lepakko. Yhtye oli juuri julkaissut kolmannen levynsä, Shades of Godin. Siinä alettiin jo tehdä pesäeroa Gothicin (1991) ja varsinkin Lost Paradisen (1990) örinöihin, ja käännettiin kurssia kohti rauhallisempia vesiä. Tästä muutama vuosi eteenpäin, ja Paradise Lost flirttaili jo siinä määrin popin kanssa, että se alkoi olla enemmän pop- kuin metalliyhtye.

The Circus -konserttia edellinen PL-keikkani oli Ilosaarirock vuonna 1999. Tuosta esityksestä on piirtynyt mieleen kuva bändistä, joka oli vain varjo entisestään. Erityisesti laulaja Nick Holmesin köyhän miehen James Hetfield -laulutyyli kuulosti todella vaivaannuttavalta. Kappalemateriaalikaan ei enää hivellyt korvia, olin jo hylännyt Paradise Lostin. No, toiselle aallonpohja on aallonharja. Minä olin kadottanut paratiisin – tai niin sen ainakin koin. Mutta siirrytäänpä tähän päivään ja viilenevään lokakuun arki-iltaan.

Lauteidenlämmittelijä Lucifer aloitti tarkalleen kahdeksalta. Vastikään debyyttinsä Lucifer I julkaissut yhtye ei juuri herättänyt kummempia odotuksia. Harvalukuisena seisoskelevalle yleisölle esiintynyt yhtye sai hieman yli puolituntia kestäneen settinsä aikana hetkittäin otteeseensa, mutta vain hetkittäin. The Oathissa laulanut Johanna Sadonis on äänenkäytössään ja lavamaneereissaan sen verran rajoittunut, että se alkoi jo häiritä. Paidan pussihihat oli äkkiä nähty. Tuli tunne, että hän esitti retro-occult-doom-whatever-bändin laulajaa, eikä ollut sellainen oikeasti.

Ainoa kiinnostava asia Luciferissa on ex-Cathedral-kitaristi Gaz ”Riffmaster General” Jenningsin mukanaolo. Olikin ilo nähdä mies kitaran varressa. Hän vyörytti riffejä vuosien kokemuksella, ja kitarasoundi oli tuhti. Jenningsille tosin toivoisi parempaa bändiä, jossa hän voisi luoda Cathedralin jälkeistä uraa. Ehkä en vain tajunnut Luciferin hienoutta, mutta kaikesta groovesta huolimatta keikka jätti aika mitäänsanomattoman vaikutuksen. A Grave for Each One of Us on kyllä hieno biisi, ja toimi livenäkin ihan hyvin.

Hieman yhdeksän jälkeen lavalle asteli illan pääesiintyjä. Keikan alkua leimasivat uomaansa hakevat soundit. Milloin Holmesin laulu oli liian pinnassa, milloin rummut kolisivat kaiken yli, milloin Gregor Mackintoshin melodioista ei meinannut kuulua mitään. Setin ja uuden levyn aloituskappale No Hope in Sight lupasi kaikesta huolimatta hyvää. Illan edetessä tasapaino alkoi löytyä, ja esityksestä kykeni nauttimaan ilman suurempia ääniongelmia.

paradise_lost__tuomas_mettanen_IMG_2742

Kolmantena kappaleena kuultu Gothic hyväili vanhan fanin korvia, ja fiilis alkoi löytyä. Setin pääpaino oli luonnollisesti uuden ja mainion The Plague Within -levyn materiaalissa, mutta myös makupaloja mittavalta uralta tarjoiltiin. Se, että Holmes on ottanut vuosien tauon jälkeen örinälaulun takaisin ilmaisuunsa, ei taida miellyttää kaikkia yhtyeen faneja. Itseäni se toki lämmittää, vaikkei Holmes olekaan mikään maailman kovin örinämestari. Nyt kaikki oli kuitenkin tasapainossa, ja sekä puhtaat että kuivana koriseva örinä lähtivät oikein hyvin.

Samanlainen balanssi koski koko esitystä. Konsertti oli deathin, doomin ja gootin vangitseva hybridi. Bändin Depeche Mode -ajat ovat totisesti ohi, vaikka tummasävyinen pop kulkeekin sivujuonteena mukana. Tällä reseptillä ei enää tavoitella kaikkia kuulijoita, mutta ne jotka tavoitetaan, vakuutetaan. Tavallaan yhtyeen raskaus ja synkkyys yllätti itsenikin. Positiivisesti, tietenkin. Murskaava melankolia saavutti huippunsa uuden levyn Beneath Broken Earth -hidastelussa, joka oli Holmesin sanojen mukaan jotain tyyliin ”miserable fucking song”. Sitähän se olikin. Jylhää alakuloa, joka toimi keikkaolosuhteissa todella voimallisesti.

Holmes oli nokkamiehenä lupsakka jutustelija, ei mikään suulain mahdollinen, mutta juuri sellainen joka tiputtelee aika ajoin hauskoja juttuja. Esimerkiksi Paradise Lostin nuoresta suomalaisesta rumpalista, Waltteri Väyrysestä hän totesi: ”he is only fourteen years old ”. Holmes sanoi tuon juuri sellaisella painotuksella, että sille oli pakko hymähtää. Ja nuorihan Väyrynen toki onkin verrattuna Lostin aikamiehiin. Rumpupatteriston takana ei kuitenkaan istunut mikään nöyristelevä ja arkaileva kloppi, vaan Väyrynen näytti selvästi olevan ”yksi pojista”. Hänen soittotyylilleen oli myös helppo nyökytellä hyväksyvästi; rumpuja ei hipelöity, vaan niitä todella taottiin isolla kädellä ja tanakasti. Ja kun vielä moshauskin onnistui siinä samalla, niin homma oli niin sanotusti sinetöity.

Paradise Lost on siitä harvinainen veteraaniyhtye, että siinä soittavat rumpalia lukuun ottamatta kaikki alkuperäisjäsenet. Melodiamestari Mackintosh kitaroi mustat dreadlockit huojuen, toinen kitaristi Aaron Aedy heittäytyi musiikin vietäväksi antaumuksella ja kaljua heiluttaen. Basisti Stephen Edmondson puolestaan tyytyi fiilistelemään patsastyylisen seisoskelun keinoin. Jokaisella oli oma roolinsa kuviossa, kaikki pelitti yhteen.

Paradise Lost on tehnyt viimeisimmillä levyillään vakuuttavaa jälkeä, ja se on palannut goottilaisen tuomion suvereeniksi taitajaksi. Mackintosh ja Holmes ovat varmasti saaneet lisäpuhtia Lost-touhuihin Vallenfyresta ja Bloodbathista. Paradise Lost on vuonna 2015 hyvässä ja vetreässä vedossa. Se tarjosi viihdyttävän syksyisen illan, josta runsaslukuinen yleisö näytti silminnähden nauttivan. Periaatteessa settiin olisi voinut kaivata enemmän vanhempia vetoja vaikka Gothicilta, mutta ei käytännössä. Tämä oli hyvä juuri näin.

Settilista: No Hope in Sight / Widow / Gothic / Terminal / Erased / Praise Lamented Shade / Victim of the Past / Enchantment / Flesh from Bone / Beneath Broken Earth / As I Die / Requiem / encore: Return to the Sun / Faith Divides Us – Death Unites Us / An Eternity of Lies / Say Just Words

Tuomas Mettäsen kuvaama galleria – klikkaa kuvaa suuremmaksi ja navigoi nuolin: