Camdenin metroasemaa risteyksen toiselta puolelta tuijottavan World’s End -pubin kellarikerrokseen valuu maanantai-iltaan ja pikkujouluaikaan nähden yllättävän paljon porukkaa. Pimeällä mutta yllättävänkin intiimillä Underworld-klubilla on alkamassa yksi siellä järjestettävistä monista metallikeikoista.
Tällä kertaa tarjolla on death metalia koko rahan edestä. Eikä mitä tahansa death metalia, vaan nimenomaan sitä aitoa ja alkukantaista suomalaista. Lavan nimittäin valloittavat illan aikana Omnium Gatherum, Insomnium ja illan pääbändi Swallow the Sun.
Lontoo on Swallow the Sunin New Moon Over Europe -kiertueen kahdeksas ja viimeinen kohde Briteissä. Jos Underworldin yleisöön on uskominen, suomalaisella metallilla menee Briteissä helvetin hyvin. Jos taas Swallow the Suniin on uskominen, suosio on paikkakohtaista. Matka Brittien läpi ei ole nimittäin tähän mennessä säästynyt draamoilta.
Vokalisti Mikko Kotamäki istuu keikkabussin pehmeällä nahkapenkillä seuranaan kitaristi Juha Raivio ja basisti Matti Honkonen. Kotamäki hivelee olutpullon pintaa ja kertoo eräästä kiertueen hieman kehnommasta illasta:
”Paikalliset ovat sanoneet, ettei se ole mitenkään yllättävää Walesissa, että on paskat kamat eikä paljon paskaakaan porukkaa. Eniten yleisöä oli paikallisella lämppärillä. Koulukaverit tulleet varmaan katselemaan.”
Tämän lisäksi bändin rumpali Kai Hahto oli Newcastlessa kärrätty sairaalaan pahan selkäkrampin takia vain paria tuntia ennen keikan alkua. Samalla keikalla eräänkin kaljupään, kitaristi Markus Jämsenin, nähtiin ryntäävän lavalta suoraan vessaan – siis kesken keikkaa. Ja sama oli lähellä Kotamäelläkin. Sekä Hahto että Jämsen olivat kuitenkin lopulta päässeet jatkamaan soittamista. Kiertueella sitä sattuu ja tapahtuu.
Kiertuehaasteiden jälkeen vakavoidutaan hetkeksi pohtimaan metallimusiikin tilaa Suomessa ja sitä, miten ulkomaalaiset joskus haaveilevat muuttavansa sinne musiikillisen menestyksen perässä. Kotamäki toteaa herttaiseen tyyliinsä:
”En mä ainakaan itse näe Suomea mitenkään heavy metalin, vittu, ylivertaisena maana, minä monet ulkomaalaiset sen näkee. Sen mä ymmärrän kyllä hyvin, jos joku englantilainen haluaa muuttaa pois tästä maasta. Mutta jos se on suomalaisen metallimusiikin ansiota, niin en kyllä lähtisi sitä allekirjoittamaan.”
”Jos olisi jenkkiläinen bändi, niin siellä voisi rundata vuoden putkeen ja paikkoja riittäisi. Suomessa voidaan pyöriä niitä kymmentä klubia ympäri ja huomataan kymmenen vuoden päästä, että edelleen kierretään samat paikat. Ulkomaille ei ole helppoa päästä, jos on vähänkin rankempaa musiikkia.”
Tästä juttu johtaa helposti tämänhetkiseen isäntämaahan Englantiin, joka saa pojilta kiitosta lähinnä vanhojen, historiallisten rakennusten ja pääsääntöisesti hyvän keikkayleisön takia. Mutta kyllä Kotamäellä on tästäkin vahvat mielipiteensä:
”Onhan se vaan kumma paikka. Tässähän [Lontoossa] ei ole mitään vikaa, vaikka onkin turhan paljon ihmisiä. Mutta Manchesterissa soitettiin sellaisella huorakatu-ghettoalueella. Ei Suomessakaan niin synkkiä paikkoja ole.”
Honkonen myöntelee, mutta pohtii samalla käytännönasioiden hankaluutta, kuten sisäänpäin aukeavia minivessojen ovia sekä erillään olevia kylmä- ja kuumavesihanoja. Raivio ei toisaalta panisi pahakseen maahan muuttamista. Sitten kun ne teostorahat tulevat, jotta linnan osto mahdollistuu.
Illan keikka lähenee, ja Swallow The Sunin on lähdettävä tarkistamaan, onko Underworldissä enemmän ihmisiä kuin kymmenen ja koira. Ja kyllähän sisältä jengiä löytyy enemmän kuin sen kymmenen, eikä koiraakaan näy. Hyvän vastaanoton saavan Omnium Gatherumin aikana paikka on vielä puolillaan, mutta ihmisiä saapuu tasaiseen tahtiin niin, että Insomniumia tervehtii jo kunnioitusta herättävän sekasortoinen mosh pit. Bändi myös huudetaan takaisin lavalle.
Swallow The Sunin aloittaessa pimeä kellari on jo melkein täynnä. Bändi soittaa kappaleita uudelta New Moon -albumilta, mutta joukkoon mahtuu myös vähän vanhempaa materiaalia, kuten The Morning Never Came -albumilta lohkaistu Swallow. Se, että STS-musiikkia kuunneltaisiin keikoilla pelkästään naama vakavana ja liikkumatta, ei pidä paikkaansa. Jonkinasteinen letinheilutus näyttää olevan pikemminkin sääntö kuin poikkeus.
Kappaleiden välissä paikalla olevat suomalaiset pitävät vaihteeksi huolen siitä, että Suomi näkyy ja kuuluu kauas ja kovaa. Kotamäki taas pitää huolen siitä, ettei kurkku pääse kuivumaan ja voitelee sitä välillä oluella. Laatu pysyy tasaisena ja yleisö tykkää. Bändi lienee tervetullut Britteihin vielä toistekin. Nähtäväksi jää kestääkö se itse niitä pikku käytännönasioita.
Teksti ja kuva: Katja Nykänen