Swanön perässä Saksaan – raportti Evil Horde Metalfestistä

Evil Horde Metalfest – Oberhausen, Saksa, 28.3.2015

09.04.2015

En olisi uskonut, että ryhdyn tähän. Olen enimmäkseen jermu suomalainen mies, joka ei koe erityisempää innostusta revitellä kotimaan ulkopuolella. Lisäksi syynä lähdölle oli käytännössä yksi ainut yhtye – etenkin eräs sen meriittejä ja mainetta niitannut jäsen. Vaikka reissun kustannukset aiheuttivat valtavaa etukäteishikoilua, vastaan pullikointi oli hyödytöntä.  Se oli lentsikka alle ja ukko kohti Saksaa. Hypätään sumuisista matkustusdetaljeista suoraan asiaan.

Oberhausen on melko pieni, suomen mittapuulla suurempikin teollisuuskaupunki Ruhrin metropolialueella. Väkiluku on rapiat 200 000. Suosittuja turistikohteita on muun muassa maailman isoimpiin kaasusäiliöihin lukeutuva Der schöne Schein sekä Sea Life. Sijaitseepa kaupungissa myös hieman yllättäen Saksan suurin ostoskeskus, Centro.

Kohteemme oli kuitenkin tapahtumapaikka nimeltä Kulttempel. Mesta oli lavoineen melko passelia kaliiperia, kooltaan Tampereen Pakkahuoneen luokkaa. Seinällä roikkui asiaankuuluvaa makaaberikoristetta, tapahtuman nimelle osuvasti. Oli myös ilo huomata kaiken edullisuus. Saksahan tunnetaan alhaisen hintatason maana, ja tästä sai nauttia myös festaripaikalla. Olutpassi liehui kuin viimeistä päivää.

Saavuimme paikalle pari tuntia ovien aukeamisen jälkeen. Ensimmäiset esiintyjät jäivät siis tarkastamatta. Ensimmäinen näkemämme akti oli saksalainen power metal retkue, Victorius. Yhtye hallitsi musiikissaan kaikki genren kliseisimmät piirteet ilman yllätyksiä. Suurin ongelma piilikin juuri tässä. Bändi suoritti täysillä, muttei jättänyt ilmaisullisesti kerrassaan mitään mielekkäitä muisteloita. Hyvä jos bändi itse tykkää meiningistään, mutta tälle kuulijalle touhu vaatisi reilusti käsikirjoituksen uudelleenmuokkausta. Tällä näytöllä kaljajono kiehtoi enemmän.

Eriskummallisin väliinputoaja metalliseen kattaukseen oli Zwakkelman. Kyseessä on saksalainen bänditrio, joka yhdistelee musiikissaan punkkia, hard rockia ja tanssimusiikkia. Faninsa näytti olevan tälläkin. Itse kuitenkin näin ja koin saksan kielellä kujeillut, jolkottavat rallit jokseenkin joutavanpäiväisinä. Akateemisen näköinen ja hieman Kaarle Viikatetta muistuttava laulaja, heitti yleisön reaktioista päätellen ilmeisesti hyvääkin stand-up komiikkaa. En ymmärtänyt mitään. Bändin touhuiluista tuli aavistuksen mieleen kotimaan Viikate, mutta vain etäisesti.

evil-horde-word

Seuraavana esiintynyt Kadavrik jätti hyvän ja syvemmän tutustumisen arvoisen jälkimaun. Yhtye näytti komeasti, kuinka groove ja teknisyys yhdistyvät melodisessa death metallissa maukkaalla tavalla. Viisihenkisen porukan suorittaminen oli sekä yllättävän helpon että kovameininkisen näköistä. Soittopelejä ei tarvinnut pahemmin vilkuilla. Etenkin laulajakitaristi Niklas Pietchin liidailu vokalisoinnin ohessa oli nätin näköistä. Kun vielä äänipuoli oli erottuva, puolen tunnin veto jätti nälkäisen tunteen.

Tässä välissä iltaa koin äärimmäisen tarpeelliseksi pistäytyä merkkukojulla. Festivaalin ainoa ulkomaanvieras ja pääsyyni reissulle, ruotsalainen Nightingale oli nimikirjoitusvuorossa. En yleensä tai oikeammin koskaan harrasta nimmareita tai suosikkibändieni kanssa poseeraamista. Tällä kertaa jos ikinä oli pakko syyllistyä molempiin. Jos joku ei vielä tiedä Dan Swanön merkitystä metallimusiikille, on hyvä ja ottaa selvää. Itselleni mies on puolijumala, jonka kädenjälkeä on tullut ihasteltua jo pitkään. Oli yksi toteen käynyt unelma olla bändin äijien kanssa samassa kuvassa.

Seuraava saksalaisryhmä, Words of Farewell tarjosi Kadavrikin tapaan pätevän groovaavaa, melodiseen death metaliin pohjautuvaa murskaa. Bändin ote ei ollut aivan yhtä tyylitajuinen mutta sitäkin raskaampi. Yhtyeen makoisan murjova kitaravalli toimi melodisemman soitannollisen luonnin kanssa kivasti. Pää riekkui tahtomattakin. Katse kiinnittyi monesti kunnioitusta herättävän kokoiseen laulajaan, jolla oli Phil Anselmomaista otetta ja näköä. Bändillä oli kaikkiaan vahva tekemisen meininki koko setin, ja myös yleisössä näkyi ensimmäistä kertaa kunnolla liikettä.

Gloryful oli Victoriousin tapaan bändi, joka luotti esiintymisessään klassisiin aineksiin. Power metalin sijasta bändi löylytti vanhakantaisella, rehdillä heavy metalilla. Ei tämänkään ryhmän soitanta mitään mullistavaa tarjonnut, mutta riittävän tyylillä ja ammattitaidolla vedettyä rymyämistä kaikesta huolimatta. Keskittymistä ylläpiti sujuvan osaava kitaratyöskentely, saumattoman sulava yhteensoitto ja vokalistin hauska tyyli kurkotella laulannassaan falsettikorkeuksiin.

Motorjesus oli tapahtuman ensimmäinen esiintyjä, jolle oli suotu yli puolen tunnin soittoaika. Yhtyeen aloittaessa lavan eteen oli tupannut jo hyvä määrä kuulijakuntaa. Kaikesta näki, että bändi nauttii suosiota kotimaassaan. Pää takoi rautaa, moshpit elämöi ja sekä yleisö että bändi olivat silminnähden fiiliksissä.

Levykuuntelussa yhtyeen perinteitä kunnioittava, suoraan päällekäyvä hard rock/heavy metal ei vielä kuulostanut peruskamaraa kummemmalta. Lavalla bändin touhussa oli kuitenkin aivan toisenlaista puhtia ja sykettä. Yhtyeen veivaus oli karskia, stonervyörytteistä ja mukaansatempaavaa Motörheadin ja Entombedin hengessä. Hiki virtasi, ronski äijäenergia huokui ja moottoritie oli kuuma. Eipä sitä enempää jäänyt kaipaamaankaan.

Illan ja koko matkan h-hetki oli käsillä. Kerrataanpa vielä: Nightingale on tuottaja-säveltäjä-multi-instrumentalisti Dan Swanön 1990-luvulla alkunsa saanut progressiivista rokkia ja metallia soittava yhtye. Se on ainoa bändi, jonka kanssa Swanöä ja hänen veljeään Dagia voi vielä nähdä lavalla. Yhtyeen esiintymiset ovat nykyään erittäin harvinaisluontoisia – hyvä jos kerran vuodessa. Tämä tilaisuus oli siis pakko käyttää.

evil-horde-nightingale

Saavuimme lavan edustalle jo hyvissä ajoin seuraamaan mestarien soundchekiä. Koin epäuskoisuuden tuntemuksia. Edessäni hääri mies, joka on vaikuttanut suureen osaan musiikkia, jota olen kuunnellut pienestä pitäen. Olo oli kuin pikkupojalla karkkikaupassa ensimmäistä kertaa.

Homma lähti pyörimään miltei suoraan soundchekistä. Starttikappale oli hieman odotetustikin uutuuslevy Retributionin On Stolen Wings. Ensimmäisenä huomio kiinnittyi hieman erikoiseen esiintymisasetelmaan. Dan Swanö oli sijoittanut itsensä lavan oikeaan reunaan ja keskellä operoi bändin basisti Erik Oskarsson. Vaatimattomuutta? En tiedä.

Panin ilolla merkille, että äänimaailma oli riittävässä tasapainossa ja kaikki erottui. Yhtyeen soittaminen oli varmaa, pääjehulla ajoittain ehkä liiankin. Swanön ääni lähti yhtä upeasti kuin levyllä, eikä kitaroinnissakaan ollut ongelmia. Tästä huolimatta mies vaikutti hieman kiireellisen oloiselta. Tulikin jälkeenpäin vitsailtua, että miehellä taisi olla kiire takaisin töihin studiolle. Vastakohdan tälle tarjosi Dag Swanö, joka oli ehdottomasti bändin meininkiä ylläpitävin rock’n’roll-persoona. Herran ilmeilyt ja show-otteet laittoivat huvittamaan monta kertaa.

Yhtye oli valinnut settilistaansa hyvässä suhteessa vanhaa ja uutta, hidastelevaa ja suoraviivaista. Pääosa materiaalista pohjautui kuitenkin hieman ymmärrettävästikin uuteen levyyn. Huippuhetkiksi kohosivat kappaleet Nightfall Overture, Stalingrad, Revival ja encorena kuultu Edge of Sanity -laina Black Tears. On aina vähän hassua, että Swanö coveroi itseään, mutta mikäpä siinä. Toimii nimittäin kovaa. Eritoten vanhempi Swanö kävi biisin lopussa varsin villiksi.

Ajalla on julma tapa kulua nopeasti, kun on euforiatilassa. Tunti meni kuin ei mitään ja kokemus oli unohtumaton. Pakko nostaa hattua koko poppoolle. Dan Swanö on ihmeellinen mies, joka herättää ainutlaatuisen säveltajunsa puolesta ihmetystä aina vain. Kaiken kruunaa vielä kummallisuus, että miekkonen soittaa kitaraa vasenkätisesti, vaikka on oikeakätinen. Ainoa keikkaa varjostanut seikka oli huomioni siitä, että joku oli oksentanut kantapäilleni. Röyhkeää toimintaa.

Illan viimeiseksi esiintyjäksi Nightingalen jälkeen oli buukattu Judas Priest -coverbändi, Project Priest. Olin hieman hämilläni asian johdosta. Ajattelin, että kyseessä on joku heppoinen, paikallinen inside-juttu. Kyseessä vaikuttikin olevan enemmän sisäpiirin bändi, mutta aiheettomaksi kiinnitystä ei voinut sanoa. Ukot nimittäin imitoivat coveroimaansa yhtyettä erittäin vakuuttavasti, vailla muovisuuden häivää.

evil-horde-priest

Äijien on täytynyt kuunnella Priestinsä hyvin ja tarkkaan. Niin identtiseltä materiaali kuulosti alkuperäiseen verrattuna. Jokainen jäsen näytti jo seniori-ikäiseltä, mutta tämä ei kuulunut kuin soitannan rautaisessa kokemuksessa. Niitteihin ja nahkaan pukeutunut laulaja teki ulosannillaan suurimman vaikutuksen. Itse en ole koskaan ollut suurempi Priest-fani, mutta jokaiselle asiaan vihkiytyneelle keikka oli varmasti komeaa katseltavaa. Dag Swanökin oli saapunut eturiviin fiilistelemään. Pakkohan miestä oli mennä vielä kehaisemaan.

Lähdimme hieman ennen esityksen loppua. After partyakin olisi ollut samassa osoitteessa, mutta päätimme lähteä omille. Kokonaisuudessaan järjestäjät ja henkilökunta saavat onnitella itseään onnistuneesta festarista. Kannatti lähteä näin kauas. Tapahtumasta lähti unohtumattomien kokemusten lisäksi mukaan pari paitaa ja läjä levyjä – vieläpä hyvin edullisesti. Vaikea silti kuvitella, että vielä joskus palaisin Oberhauseniin. Kyseessä on kuitenkin lopulta melko syrjäinen kaupunki. Vain onpa sitä ennenkin tullut sanansa nieltyä.

Nightingalen settilista:
1. On Stolen Wings
2. Forevermore
3. Nightfall Overture
4. A Rainchek on My Demise
5. Hideaway
6. The Maze
7. Stalingrad
8. Still Alive
9. Chasing the Storm Away
10. Alonely
11. Steal the Moon
12. Shadowman
13. Revival
14. Enigma (Soft Part)
Encore:
15. Black Tears (Edge of Sanity cover)

Lisää luettavaa