Taatusti tämän hetken viihdyttävin rockbändi – Ghost Suomessa

Ghost, All Them Witches, Tribulation – 28.11.2019 Helsinki, Hartwall-areena

Kuva: Sami Turunen

Tobias Forge ei ollut väärässä, kun hän kertoi marraskuun Infernon haastattelussa Ghostin keikkayleisön olevan tolkuttoman kirjavaa, ja rikkovan totutun rock-yleisön rajoja lapsista vanhuksiin ja rokkareista pop-faneihin.

Kun astelen sisään lähes loppuunmyydylle Hartwall-areenalle, ei näkyä voi verrata edes kattaukseltaan sekavimpaan kesäfestariin. Muutama prätkäjengiläisen näköinen kaljamaha nauttii olutta pöydän ääressä. Ohitseni kävelee nunniksi pukeutuneita naisia. Hesburgerin edessä koolla on isä, äiti ja kaksi pikkupoikaa, jotka voisivat löytyä sanakirjasta kohdasta ”keskiluokka”. Kikattelevien teinityttöjen ryhmiä on joka puolella. Keski-ikäiset pariskunnat hörppivät tarkkaan etukäteen määriteltyjä 12 senttilitran punaviiniannoksia. Pöytien alla kirmaa pikkupoikia Papa Emeritus -maskit naamoissaan. Ja seassa on tietenkin paljon pitkätukkaisia hevareita.

Kaikki nämä erilaiset ihmiset jonottavat innolla oheistuotetiskeille, joissa myytävistä paidoista halvimpien hinnat pyörivät 35 euron nurkilla. Myös 110 euron takkeja näyttää menevän kaupaksi. Jokainen ympärilläni oleva tuntuu sujauttavan useita viisikymppisiä kassojen käsiin. Cardinal Copia -nuket käyvät kaupaksi. Julisteet vaihtavat omistajaa. Kaikki tuntuvat haluavan muiston tästä konsertista.

Ghostista on kuoriutumassa 2010-luvun Kiss, ja vielä äärimmäisemmällä tavalla. Ghostin musiikissa on kyllä omat leppoisan tarttuvat, rokkaavat ja popahtavasti viiltävät siivunsa. Tätä näkyä äimistellessä tuntuu silti oudommalta kuin ikinä, että musiikillaan lukuisille vuosikymmenille ja sekä kauhu-, satanismi- että äärimetallikuvastoille flirttaileva kasvoton Ghost-yhtye voi oikeasti puhutella kaikkea kansaa. Ghost on täydellistä koko perheen musiikkia!

Sen sijaan lämppäribändit eivät tunnu puhuttelevan ketään paikalle saapunutta. Vielä ruotsalainen Tribulation saa osan joukosta heiluttelemaan päätään, mutta ennen Ghostia esiintyneen All Them Witchesin rooli taitaa olla yrittää saada yleisö päiväunille ennen todellista juhlimista, tai siltä se ainakin tuntuu.

Tämä kooma unohtui nopeasti, kun Ghostin ilotulitus alkaa lähes sekunnilleen kello 21, kuten oli ennalta sovittu.

Hitaasta startista ei voida puhua, kun viimevuotisen Prequelle-albumin Rats-single starttaa konsertin. Cardinal Copian noustessa lavalle tuhannet kädet nousivat ilmaan, ja viimeistään kertosäkeen hokemien kohdalla koko areena on jo sulaa vahaa tämän kirkkoherran käsissä. Ghost on täydellistä areenamusiikkia!

Cardinal Copia tepastelee valokeiloihin ja jututtaa hetken yleisöä. Hän kyselee, sopisiko meille kaikille, että tänään ei olisikaan torstai, vaan perjantai? Ehtona on se, että kaikki vetävät nyt hillittömät perseet. Torstaikeikka ei ole kiitollinen paikka millekään bändille, mutta jotenkin tämä Forgen inkarnaatio saa väen innostumaan.

Eräänlaisen kirkkoherran rooli sopii Tobias Forgelle hyvin. Oli hänen kasvoillaan naamio tai ei, hän tuntuu jo nousseen jonkinlaisen jumalan asemaan. Jos punapukuinen kardinaali olisi jo keikan alkuvaiheilla napsauttanut sormiaan ja käskenyt koko kansan liittymään yhteisiin orgioihin seuraavan kappaleen ajaksi, olisi yleisö hyvinkin saattanut totella.

Viimeistään Absolution- ja Faith-kappaleiden kohdalla huomaan, ettei keikan karisma rajoitu enää vain Forgen esittämään hahmoon. Ghostin jäsenet ovat ehkä kasvottomia, tai ainakin metallimaskit peittävät heidän naamansa, mutta raivokas esiintyminen kitaristeista synisteihin pienine eleineen tekee selväksi, että tämä bändi ei ole vain rivi palkattuja robottisoittajia, jotka komppaavat Forgea. Jopa keikan instrumentaalikappaleet huokuvat karismaa.

Olen itsekin kyllästynyt kaikenlaisiin rokkikeikkojen kitara- ja synasoolobattleihin jo noin tuhat vuotta sitten, mutta Devil Church -kappaleen jälkeen kasvottomat Nameless Ghoul -kitaristit pääsevät yllättämään. Kaksikon vuorottelevat kitaranhiplailut ja niiden välillä nähtävä nokitteleva elekieli saa kyynisimmänkin yleisön edustajan virnuilemaan, ja jokaisen tiluttelun väliin mahtuu sekä hurrausta että naurunremakkaa.

Ghostin kuulijoista löytyy varmasti tasaisesti väkeä, jotka kuuntelevat vain levykokonaisuuksia tai vain hittejä. Siksi olikin yllättävää, että keikalla kuullut runsaat instrumentaalikappaleiden jamit eivät tuntuneet pitkästyttävän ketään. Siinä vaiheessa kun Miasma-ilottelu soi isoimmillaan ja Papa Nihil kipuaa lavalla soittamaan saksofonisooloaan, tuntuu kuin olisi huuruinen 70-luku, tuhansien perseiden pyöriessä kappaleen mukana. Ghost on täydellistä bilemusiikkia!

Saksofonisoolon päätettyä instrumentaalin, Cardinal Copia hiipii takaisin lavalle. Tällä kertaa valkoisessa puvussa. Tässä hetkessä ero Cardinal Copian ja Tobias Forgen välillä on pienimmillään koko illan aikana.

Forge tepastelee edestakaisin lavan etuosassa ja suorastaan paistattelee parrasvaloissa. Tämä on se hetki, kun Forge varmasti muistelee päässään kaikkia niitä vuosia, kun hän saattoi vain haaveilla rocktähteydestä. Kaikki ne vuodet pienissä äärimetallibändeissä. Kaikki ne vuodet, kun Ghost esiintyi Suomessakin muutamille sadoille ihmisille.

Nyt Forgen ei tarvitse tehdä kuin pieniä eleitä ja kokeilla, miten rocktähti hän oikeastaan onkaan.

Hän pysähtyy keskelle lavaa, poseeraa ja varmasti virnuilee maskinsa takana yllyttäessään yleisöä. ”No niin. Ottakaa kuvia minusta. Kaikessa rauhassa.” Valkoisien, tarpeettoman kireiden housujen etumus pullottaa ilmiselvästi, ollen kuin symboli sille, että Forge on kuin onkin nyt 39-vuotiaana juuri se rokkikukko, joka hän on aina halunnut olla.

Tobias Forge ja Cardinal Copia ovat hetken aikaa yhtä kuin maailman karismaattisin ja seksikkäin mies.

”Jag älskar dig!”, huutaa nainen yleisössä, ja Forge lähettää Cardinal Copian pikkutuhmilla eleillä vastaterveiset ainakin melkein oikeaan suuntaan, ja kuin tilauksesta soimaan lähtee Zombie Queen. Tämä Infestissumman-albumin hitti saa puoli yleisöä hyppimään villisti, samalla kun kardinaali julistaa mustan valon ohjaavan epäkuolleiden kuningatarta.

Tämä etäinen flirttailu on kuitenkin kaukana siitä illan todellisimmasta rakkaudentunnustuksesta.

Zombimorsianta seuraa rauhoittuminen. Sinertävät valot täyttävät lavan, ja vain povekas synistikaksikko jää lavalle, kun Prequelle-albumin Helvetesfönster-instrumentaali käynnistyy. Tämä ikkuna helvettiin on ikkuna taivaisiin ainakin yhdelle ihmiselle Hartwall-areenalle. Äänenpaineen laskiessa kuulen jotain odottamatonta ihan vieressäni, kun hivenen sammaltava miesääni puolihuutaa halailemansa nuoren naisen korvaan ”MEETKÖ MUN KANSSA NAIMISIIN?”. Tätä seuranneesta syleilystä päätellen vastaus on myöntävä. Ghost on täydellistä kosimismusiikkia!

Pääsetin viimeinen kappale on käsillämme, ja se kiteyttää täydellisesti koko illan. Koko areena tuntuu muuttuvan kultiksi, jota Cardinal Copia johtaa, kun Infestissumam -albumin Year Zero kaikuu salissa.

Tuhansien ihmisten yleisö mylvii yhteislaulussa mukana: ”Belial, Behemoth, Beelzebub Asmodeus, Satanas, Lucifer. Hail Satan, Archangelo! Hail Satan! Welcome year zero! Hail Satan, Archangelo! Hail Satan! Welcome year zero!”

Mitä tämä tarkoittaa? Ovatko Saatana ja antikristillisyys nyt normalisoitu herran vuonna 2019 rokkareiden, popparien, keski-ikäisten, setien, tätien, lapsien, nunnien ja konnien joukossa?

Ei ehkä sittenkään. Tuskin 99 prosenttia yleisöstä kiinnittää näihin sanoihin juurikaan huomiota, mutta ilmapiiri on silti vähintäänkin nyrjähtänyt, kun tunnelmassa yhdistyvät äärimetallikeikan perkeleellinen rituaalimaisuus ja stadionrock-keikan hurmoksellisen positiivinen yhteishenki. Ehkäpä juuri tässä piilee se Ghostin kauneus. Ja kauheus.

Ghost onnistuu kuin onnistuukin tarjoamaan jokaiselle jotakin, mutta välttämään muuttumasta liian kevyeksi light-versioksi mistään ääripäästään. Se flirttailee juuri sopivasti kaikille. Sekin on oma taiteenlajinsa.

Valojen pimetessä ja bändin kadotessa hetkeksi omiin oloihinsa, ympärillä raikuvat sekaisin erilaiset huudot encoren toivossa. Naiset kirkuvat kurkku suorana naama kyyneleissä, hevarit puivat nyrkkiä ”Hei! Hei! Hei!” -huutojen kera, ”We want more” -mantra ei jää sekään uupumaan ja muutamat humalaiset örinätkin sekoittuvat joukkoon.

Kardinaalin palatessa lavalle, koko yleisö syö jälleen hänen kädestään, vaikkei hän edes tee mitään. Illan ainoat buuaukset kuullaan He Is -hitin jälkeen, kun Copia myöntää, että tänään ei ole perjantai. Vaan torstai. Huomenna on kuulemma kouluaamu, joten kaikkien on mentävä aikaisin nukkumaan. Mutta vasta muutaman kappaleen jälkeen.

Ghostilla on vielä muutama ässä hihassaan, ja Cardinal Copia julistaakin seuraavan kappaleen olevan niin hevi, että se saa perseet ja tissit hyllymään. Mummy Dustiksi osoittautuvan kappaleen raskas äärimetallinen pääriffi ei vieraannuta edes Matti tai Maija Meikäläisiä. Se tuntuu olevan koko illan odotetuin hetki monelle. Ghost on täydellistä äärimetallia!

On palautteen antamisen aika. Cardinal Copia utelee yleisöltä, saivatko Mummy Dust ja sitä seuranneet kultaiset konfettisateet perseet ja tissit tutisemaan. Reaktio on vaisuhko. Copialta löytyy kuitenkin itseironian tajua, ja hän toteaa että rock on siitä siisti asia, että sen historiaa voi aina kirjoittaa uudelleen.

Tunnelma alkaa jälleen nousta, Copia yllyttää ihmisiä uuteen nousuun ja huutoon, ja tämä karisma todellakin puree jälleen kerran kaikkiin. ”Jag älskar dig!” -huudot raikuvat jälleen yleisössä, ja Kardinaali julistaa bileet alkaneeksi.

Sitten se kaiken kansan odottama hetki koittaa. Cardinal Copia nostaa kätensä yläilmoihin ja ilmoittaa, että on aika tanssia, vaikka torstai onkin. Dance Macabre, tuo Radio Rock -mittarilla suurin Ghost-pamaus räjäyttää hetkessä nekin Hartwall-areenalle kerääntyneet ihmiset, jotka ovat seuranneet keikkaa puoliliekillä. Tämä on nyt kaiken kansan juhla.

Olen lentää naamalleni areenan permannon lattiaan, kun kaksi pukuihin krakoineen päivineen pukeutunutta herrasmiestä tunkee ohitseni. Päässään LED-valoilla varustetut tonttuhatut. Muutakin kuin kansalaisluottamusta on nautittu, mutta kappale kuulostaa heidänkin korviinsa varmasti juuri sen verran tutulta, että sen tahtiin sopii vielä riisua paidatkin, ja hieroa suomalaisten miesten ruhoja yhteen. Ghost on täydellistä pikkujoulumusiikkia!

Valojen himmentyessä jälleen, jään odottamaan vielä yhtä encorea, koska Ghost ei ole vielä soittanut uuden levynsä parhaita kappaleita Pro Memoria, Witch Image ja Life Eternal. Eihän näitä timantteja voi jättää soittamatta?

Näemmä voi. Ghost ei enää palannut. Se soitti parikymmentä kappaletta, joukossa ei ollut yhtäkään huonoa valintaa tuotannosta, ja tästä huolimatta bändi olisi voinut soittaa vielä helposti toisen samanlaisen setin kaikkien halut tyydyttääkseen. Ja kyseessähän on siis bändi, joka on julkaissut vasta neljä levyä.

Oliko kaikki tästä huolimatta täydellistä? Onko Ghost täydellistä musiikkia? Oliko Ghostin keikka täydellinen?

Ei välttämättä, mutta se on taatusti tämän hetken viihdyttävin rockbändi siitäkin huolimatta, että sen show on sidottu selvästi tiettyyn etukäteen suunniteltuun kaavaan, jossa ei tehdä lainkaan virheitä. Verrattuna esimerkiksi kesällä Ratinassa jyränneeseen Rammsteiniin, Ghostissa on mammuttimaisimmillaankin ihan erilaista särmää ja energiaa.

Onko Ghost herättänyt rockin niiltä talviunilta, joilla Forge itsekin epäili Infernon haastattelussa tämän genren olevan? Forge kertoi, ettei tulevan rock-aallon suuria bändejä ole todennäköisesti vielä perustettukaan. Hän tarkensi, että rock tulee taatusti takaisin, mutta ei varmastikaan siinä muodossa, millaiseksi miellämme rockin.

Ghost sopii tähän kaavaan. Se on yhtä aikaa äärimmäisen rock, eikä yhtään rock. Ghost ei ole vaarallinen. Eikä se ole sisäsiisti. Se ei ole 70- tai 80-lukua, mutta ei se ole 2010-lukuakaan. Ghost on kaikkea sitä, mitä rakastamme rockissa, ja ei yhtään sitä, mitä rakastamme rockissa. Ghost on jotain vanhaa, jotain uutta ja jotain lainattua.

Luulenpa että Ghost on tämän Forgen mainitseman uuden rockin aallon ensimmäisiä bändejä. Emme vain tiedä sitä vielä. Olemme liian lähellä nyt elettävää aikaa. Asiaa on tarkasteltava uudelleen 2020-luvun lopulla.

En pysty täysin vastaamaan siihen kysymykseen, miksi kaltaiseni musiikkinörtti nautti äärettömästi tästä keikasta, ja miksi siitä nauttivat yhtälailla myös jonnet, pissikset, jarkot, pirkot, ukot, akat, mummut, papat, rokkarit ja popparit. Enkä oikeastaan haluakaan kyetä vastaamaan. Koska haluan vain nauttia mystisestä showsta nimeltään Ghost.

”Shown on jatkuttava”, lauloi Freddie Mercury Queenin Innuendo-albumilla vuonna 1991.

Tämän iltaisen perusteella show todellakin tulee jatkumaan. Ainakin jos se on kiinni Ghostin Tobias Forgesta.