Tätä yleisö on kaivannut – Amon Amarth, Machine Head ja The Halo Effect Helsingissä

Onko poikkeusaikojen jälkeisessä maailmassa vielä tilausta useamman keskisuuren bändin yhteisille hallikiertueille, joita nähtiin maailmalla ennen jatkuvasti? Tähän kysymykseen ainakin yhden vastauksen antoivat yhdysvaltalainen Machine Head ja ruotsalaiset Amon Amarth sekä The Halo Effect, ja vieläpä keskellä syyskuista arkiviikkoa.

27.09.2022

Amon Amarth, Machine Head, The Halo Effect
Helsingin Jäähalli
21.9.2022

Teksti: Aki Nuopponen, kuvat: Sander Burmeister

Kaiken viime vuosina tapahtuneen jälkeen tuntuu etäiseltä ajatella, että joskus metallikansaa hemmoteltiin jatkuvan keikkatulvan ohella myös jättimäisillä kiertueilla, joissa useampi astetta isompi bändi täytti areenoita ja jäähalleja myös täällä Suomessa. Kukapa voisi unohtaa vaikkapa Slayerin luotsaamia The Unholy Alliance -kiertueita?

Nyt aika on toinen. Juuri kun ehdimme riemastua siitä, että keikkoja ja tapahtumia saa taas järjestää, on keikkajulkistuksia seurannut toinen toistaan kitkerämpiä peruutuksia. Joissakin tiedotteissa vedotaan logistisiin haasteisiin, toisissa terveysongelmiin ja kolmansissa myönnetään, että kiertäminen nyt vain on liian kallista.

Ainakin yksi toteutui: Amon Amarthin ja Machine Headin Vikings and Lionhearts -kiertue, joka oli edennyt määrätietoisesti kaupungista toiseen, mukanaan Dark Tranqullity- ja ex-In Flames -väestä koostuva The Halo Effect.

Kysymys kuuluukin, onko kolme vuotta poikkeusaikoja muuttanut yleisöä ja sen käyttäytymistä niin paljon, etteivät tällaiset keskikokoisien bändien keskihintaiset ja yleisömääriltään keskisuuret tapahtumat enää vedä väkeä?

Mittarihan oli mitä täydellisin: Amon Amarth on vakiinnuttanut suosionsa, mutta ei ole ollut ihan hirvittävän suuressa nosteessa. Machine Headin viime vuodet taas ovat olleet kauniisti sanottuna epävakaisia ja nyt takana on yhtyeen vahvin albumi vuosiin. Siihen vielä mukaan The Halo Effect, jolla on nimekkäistä jäsenistä huolimatta takanaan vasta yksi albumi. Pistetään tämä yhdistelmä Jäähallin Black Boxiin keskellä alkusyksyn arkea ja katsotaan mitä tapahtuu.

Nopea vastaus kaikkiin epäilyihin on se, että poikkeusaikoja tai ei, niin juuri mikään ei ole muuttunut! Onneksi.

Tai olivathan vanhalla kunnon Nordiksella ruokien ja varsinkin juomien hinnat kaikkien aikojen ennätyslukemissa ja tuskin kukaan kuvitteli vielä 15 vuotta sitten maksavansa keikalla oluesta 9,70 euroa, mutta tällaiset inflaation aiheuttamat seikat olivat vain pieniä kapuloita rattaissa, jotka pyörivät yhtä kovaa kuin ennenkin.

Jo heti kuuden jälkeen metallikansaa oli jonottamassa ensin turvatarkastukseen, sitten lipputarkastukseen, seuraavaksi 4 euron hintaiselle narikalle, samantien hankkimaan ihanan hintaisia 35 euron t-paitoja ja lopulta mainittuja ruokia ja juomia, ennen kuin The Halo Effect olikin jo valmis aloittamaan alkuillan esiintymisensä.

Muistatteko ne lukemattomat hallikeikat, joilla ensimmäinen esiintyjä joutuu soittamaan muutamalle riville yleisöä ja ammottava halli kaikuu tyhjyyttään, eikä slotti ole kovin kiitollinen paikka kenellekään? Tästä ei ollut pelkoa, kun tavaramerkki-energiastaan tuttu Mikael Stanne johdatti Dark Tranquillity- ja ex-In Flames -jäsenistöä lavalle ja keikalla kuultiin täsmälleen sitä, mitä The Halo Effectin elokuussa julkaistulla debyytilläkin: Göteborg-melodeathia kuin bändi olisi jatkanut siitä mihin In Flames Clayman-albumillaan (2000) jäi.

Karisma on karismaa, ja muusikolla joko on sitä tai sitten ei. The Halo Effectin keikan aikana huomasi jo pyörittelevänsä mielessään, miten kovien keulahahmojen liitto tämä kiertue onkaan: Stannen ohella lavalla tultaisiin näkemään Robb Flynn ja Johan Hegg eli suorastaan ylitsepursuavasti karismaa ja sitä kuuluisaa testosteroniakin.

Yleisö osasi käsittämättömän hyvin The Halo Effectin puhtaasti lauletut osuudet ulkoa ja keikan aikana ei meinannut uskoa, ettei näitä kappaleita ole ollut kuultavissa vielä vuottakaan. Stannen vetovoima tietysti tarttui kehen tahansa, mutta kyllä ne olivat bändin ultramelodiset ja melodeathin parhaita puolia yhdistelleet kappaleet, jotka voittivat pelin.

Machine Head on soittanut viime vuosina jopa 3,5-tuntisia ”An Evening With…” -tyylisiä keikkoja, mutta nyt bändi jakaa areenan Amon Amarthin kanssa co-headliner -hengessä. Tämä tarkoitti varsinkin Machine Headin kohdalla tyytymistä hieman tiivistetympään settiin. Antoivatko Flynn ja kumppanit tämän häiritä? No eivät helvetissä.

Raivokasta soittoa, yleisönhuudatusta, moshpitejä, vielä isompia moshpitejä ja taas suurempia moshpitejä, ihan kuin mitään mainittua ei olisi koettu ikinä aiemmin. Flynn todella osasi villitä kuulijat nauttimaan siitä, että tämä kaikki on taas mahdollista. Machine Headin uudistunut kokoonpano soitti kiimaisesti kuin ensirundillaan olleet nuorukaiset.

Machine Head on aina ollut vahvimmillaan keikoillaan. Useat sen levyistä ovat parhaimmillaankin epätasaisia, mutta kun nytkin Nordiksella tuotiin peräti kahdeksalta eri albumilta yhteen settiin niitä absoluuttisimpia timantteja ja Imperium, Halo, I Am Hell, Davidian, Ten Ton Hammer ja kumppanit seurasivat toisiaan, ei yhtään tylsää kappaletta kuultu.

Hervottoman riffimyrskyn ja yleisön loppumattoman moshauksen keskellä ei voinut kuin virnuilla Flynnin itseironisen uhon tarttuessa jokaiseen kuulijaan, pyroliekkien iskiessä lämmintä aaltoa päin näköä ja koko keikan oltua kuin parasta mahdollista areenametallin juhlaa. Tätä yleisö on kaivannut eikä se pelännyt näyttää asiaa bändille.

Yhdeksälle bändille kymmenestä tämän illan pääesiintyjän paikka olisi voinut olla täysin tekemätön paikka, mutta 14 vuotta viikinkimetallin huipulla ovat taanneet Amon Amarthille täysin vankkumattoman tuen yleisöltään. Bändi saavutti Twilight of the Thunder God -albumilla (2008) aseman, joka kantaa sitä vielä tänäkin päivänä.

Logistisista haasteista ei ollut tietoakaan, kun Amon Amarthin koko lavashow’n komeus kaleereineen ja valoineen paljastui, Johan Hegg nosti juomasarven kohti kattoa ja julisti, että tänään pakanat ovat yhtä joukkoa. Kaikki tämäkin tapahtui kuin mitään poikkeusaikoja ei olisi ollutkaan, paitsi ehkä yleisön entistä avoimemmat sylit viestivät toista.

Amon Amarthista on ehkä muodostunut jonkinlainen viikinkimelodeathin ”AC/DC”, joka ei juuri muotoaan muuta levyltä toiselle, mutta ihan kuten Machine Headin tapauksessa, ei keikkojen settilistan kanssa voi juuri pieleen mennä, kun bändi poimii ne parhaat timantit jokaiselta albumilta puolitoistatuntiseen kansanjuhlaansa.

Virnuileva Hegg on sellainen yhdistelmä metallisoturia ja leppoisaa hevinallekarhua, että viimeistään tässä kohdassa voi palata aiempaan arvuutteluun illan keulahahmojen karismasta. Hegg, Flynn ja Stanne ovat kolme keskenään täysin erilaista laulajaa ja esiintyjää, mutta jo nämä kolme ihmistä yksinään riittävät tuomaan hallillisen väkeä paikalle.

Mistä päästäänkin takaisin siihen alkuperäiseen kysymykseen: Onko tällaisille jättimäisen tuntuisille hallikiertueille tilausta 2020-luvulla, jos mukana ei ole yhtäkään yksin taatusti hallin täyttävää bändiä?

Kyllä ja ei.

Jos kelvollisen hintaisilla lipuilla pääsee katsomaan kolmea bändiä, joiden jäsenillä on pitkä historia, joiden tuotannosta löytyy hittiä hitin perään ja joiden keulahahmot ovat ehtoja staroja jo itsessään, niin aivan varmasti suuria keikkoja kannattaa tuoda Suomeen jatkossakin ja käyttää niihin myös suurempia halleja.

Mutta jos keikkajärjestäjä ottaa yhtään puolivillaisen paketin liian isoon paikkaan, halliin yritetään laittaa parhaat päivänsä nähneitä keskikokoisia bändejä, lipunhinnat eivät ole kohdallaan ja bändit eivät tarjoa aidosti kokemuksia kovien biisien rinnalla, voi olla varma, että yleisö suhtautuu tapahtumiin myös aiempaa suuremmalla varauksella.

Vikings and Lionhearts oli kaikilla mittareilla onnistunut iltama, mutta samalla myös osoitus siitä, että hallin täyttääkseen yleisölle on tarjottava kokonaisvaltainen kokemus, joka ei ole vain perus keikka muiden joukossa.