Viihdyttävä paketti uutta ja vanhaa – raportti ja kuvia Iron Maidenin Rockfest-keikalta

Iron Maidenin lisäksi toimittajamme Vesa Siltanen katsasti Rockfestissä Stoned Statuesin, Me and That Manin sekä Candlemassin keikat.

06.06.2022

Heavy metal -suuruus Iron Maidenin kesän 2022 Suomen-visiitin ja ylipäänsä koko Hyvinkään Rockfestin toteutuminen osoittautui hyvin pitkäksi ja kiviseksi tieksi, jossa riitti käänteitä ja mutkia suuntaan jos toiseen.

Rautaneidon oli tarkoitus esiintyä Rockfestin pääesiintyjänä jo 2020, jolloin tapahtuman oli tarkoitus muuttaa Tampereelle. Sitten korona astui kuvioihin ja bändi perui kaikki vuodelle 2020 sovitut keikkansa. Lopulta koko Rockfest siirrettiin seuraavaan vuoteen. Maidenin kesän 2021 keikkakalenterista ei kuitenkaan löytynyt sopivaa rakoa Suomelle, joten hetken näytti siltä, ettei yhtye saavu näille lakeuksille ollenkaan. Korona kuitenkin jylläsi edelleen niin, että sekä bändin keikat että kesän 2021 Rockfest siirrettiin jälleen. Nyt kesällä 2022 takaisin Hyvinkäälle muuttanut Rockfest saatiin onnistuneesti maaliin ja mikä parasta, Iron Maiden saatiin kuin saatiinkin festarin päätöspäivän pääesiintyjäksi.

Niin ja ehtipähän yhtye tässä välissä julkaista myös uuden Senjutsu-pitkäsoitonkin, mikä osaltaan hieman sotki kesken jääneen ja nyt vihdoin jatkuneen Legacy of the Beast -hittikiertueen teemaa. Mutta siitä lisää myöhemmin, sillä ennen kuin otetaan Iron Maiden kunnolla käsittelyyn, käydään läpi muita Rockfestin lauantaipäivän esiintyjiä, jotka toimittajan silmiin ja korviin osuivat.


Stoned Statuesin livemeiningistä on puhuttu paljon ylistävään sävyyn ja nimikkodebyyttinsäkin osoittautui erinomaiseksi kokonaisuudeksi, joten allekirjoittanut odotti tämän lupaavan kotimaisen rocktrion esiintymistä ehkä eniten heti Maidenin jälkeen. Eivätkä nuo puheet hyvästä menosta olleet lainkaan tyhjästä nyhjästyjä, sillä kolmikko paiskoi menemään energisesti ja nuoresta iästään huolimatta hyvin varmaotteisesti, varsinkin kun ottaa huomioon Rockfestin olleen vasta toinen festarikeikka bändin historiassa. Edes rumpali Allu Tanskasen kämmi kriittisellä hetkellä (kapula lensi kädestä juuri kesken kiivaan blast beat -rymistelyn) ei saanut pakkaa hajoamaan vaan yhtye piti itsensä koossa ja paiskoi menemään kunnialla sen kummempia välittämättä – juuri kuten pitääkin.

Stoned Statuesin keikasta nauttimista hieman nakersi epätasainen miksaus; esimerkiksi välillä kitaristi Markus Hakalan huutolaulut peittivät kaiken alleen, välillä eivät kuuluneet minnekään. Samoin laulaja-basisti Jenna Kosusen ääni välillä hukkui ja katkesi hetkellisesti jopa kokonaan. Mutta muuten trion keikka sai telttalavalle aikaisesta soittoajasta huolimatta ilahduttavan runsanslukuisen yleisön hyvin lämmiteltyä.


Adam ”Nergal” Darski. Kuva: Saku Schildt

Me and That Man -yhtyeen keikalla enimmästä lämmittelystä vastasi aurinko, joka porotti Soundi-lavalla esiintynyttä, suoraan mustiin pukeutuneita Adam ”Nergal” Darskia ja kumppaneita päin näköä. Behemoth-nokkamiehen sivuprojektin synkkä goottifolk olisi päässyt ehkä enemmän oikeuksiinsa hämyisissä ja intiimissä klubiolosuhteissa, mutta käy se toki näinkin.

Me and That Man oli keikalla viihdyttävämpi kuin levyltä kuunneltuna ja äärimmäisen karismaattinen Darski piteli yleisöä kämmenellään koko keikan. Pitemmän päälle yhtyeen vahvasti Johnny Cashilta ja Nick Cavelta vaikutteita imenyt goottikantri käy ehkä hieman yksitoikkoiseksi, kun festarisettiinkään ei luonnollisesti hirveästi bändin fiilistelevämpää ja ”taiteellisempaa” tuotantoa ole nostettu, mutta bändi ja eritoten Darski jaksoivat pitää fiiliksen korkealla koko varatun soittoajan.


Jos Me and That Manin dark folk ja aurinkoinen festivaalilava tuntuivat erikoiselta yhdistelmältä, niin samalla Soundi-lavalla hetkeä myöhemmin tuimaa vanhan liiton doom metalia louhinut, leveät hymyt kasvoillaan esiintynyt Candlemass ja porottava aurinko vasta olikin huvittava kombo. Mutta tämähän ei ruotsalaisherroja yhtään haitannut vaan veteraanit jyräsivät hirveällä volyymilla klassikkoja klassikoiden perään. Bändin settilista painottui Epicus Doomicus Metallicus -debyyttiin (1986) sekä kakkoslevy Nightfalliin (1987), joilta kultakin soitettiin neljä biisiä. Setin täydensi lisäksi kolmoslevy Ancient Dreamsilta (1988) löytyvä Mirror Mirror.

Yhtye tosiaan louhi perinteistä tuomiometalliaan asiaan kuuluvalla äänenpaineella, jossa rouheat kitarat dominoivat. Miksaus jätti kuitenkin jälleen hieman toivomisen varaa, sillä Lars Johanssonin kitarasoolot eivät välistä kuuluneet ja samoin paluun bändin riveihin muutama vuosi sitten tehneen Johan Längqvistin laulut hukkuivat kiitettävästi muuhun massaan. Tosin Längqvistin tapauksessa kyse ei ehkä ollut niinkään miksauksesta vaan laulajasta itsestään, sen verran vaivalloisen ja pinnistelevän näköistä äänen tuottaminen välillä oli.

Johan Längqvist. Kuva: Saku Schildt


Lopulta koitti festivaalin huipentuman aika ja Bruce Dickinson, Steve Harris, Dave Murray, Adrian Smith, Janick Gers ja Nicko McBrain nousivat lavalle. Yhtye aloitti konsertin soittamalla putkeen kolme biisiä tuoreelta Senjutsu-albumiltaan. Keikan käyntiin potkaissut nimibiisi jylisi komeasti, muttei ole ehkä paras mahdollinen biisin keikkaa aloittamaan ja nostattamaan hurmosta. Stratego nosti jo tempoa muutaman pykälän ylemmäs bändin päästessä kunnolla vauhtiin ja The Writing on the Wall -kappaleen aikana yleisökin pääsi jo yhteislaulun makuun komeasti kajahtaneen kertosäkeen kohdalla.

Kun uudet kappaleet oli saatu hoidettua pois alta, siirryttiin Legacy of the Beast -kiertueen varsinaisen teeman pariin eli vanhempaan tuotantoon, josta parhaiten edustettuina olivat The Number of the Beast– ja Piece of Mind -albumit, joilta molemmilta kuultiin kolme biisiä. Hittikimaraa täydennettiin muutamilla vähän harvemmin keikoilla soitetuilla biiseillä kuten Flight of Icarus, Sign of the Cross ja Clansman, mutta muuten setti oli kokeneemmalle Maiden-keikkakävijälle tuttua kauraa fearofthedarkeineen, troopereineen, thenumberofthebeasteineen ja hallowedbethynameineen.

Jälleen kerran on todettava, että Maiden on ikäisekseen ihailtavan hyvässä soittokunnossa. Edellisellä ulkoilmakeikalla Hämeenlinnassa 2016 oli havaittavissa pientä takeltelua ja kankeutta varsinkin McBrainin otteissa, mutta nyt rumpalin ote oli varsin sujuva ja vetreä. Mitä nyt tempoissa on jouduttu hieman jarruttelemaan, mikä oli korviinpistävää nopeimmissa biiseissä kuten Run to the Hills, Trooper ja Aces High, mutta tämä sallittakoon, täyttihän rumpali McBrain Rockfest-keikan jälkeisenä päivänä kunnioitettavat 70 vuotta (yleisö pääsikin laulamaan rumpalille onnittelulaulun Dickinsonin johdattelemana), joten on ihan luonnollista, ettei laukkakomppi lähde enää yhtä kiimaisesti kuin parikymppisenä. Samaan hengenvetoon on kuitenkin lisättävä, että on hämmästyttävää, miten hyvin elokuussa 64 vuotta täyttävän Bruce Dickinsonin ääni kestää ja pysyy voimakkaana aina vain, vuosista ja kurkkusyövästäkin huolimatta.

Dave Murray ja Steve Harris. Kuva: Saku Schildt

Täytyy vielä erikseen kehua yhtyeen soundia ja miksausta, joka oli nyt erityisen hyvässä balanssissa ja tuli juuri sopivalla äänenpaineella, ainakin keikkaa miksauskopin tuntumasta seuratessa. Joillain keikoilla Dickinsonin ääni on saattanut jäädä hieman kolmen kitaristin ja Harrisin basson luoman äänivallin jalkoihin, mutta nyt jokainen instrumentti erottui hyvin pomppaamatta kuitenkaan liikaa irralleen kokonaissoundista.

Maidenin viihdyttävyyskerroin oli siis jälleen kerran kiitettävä, mistä pitivät hyvässä soittokunnossa olleen bändin lisäksi huolen myös alati vaihtuvat lavasteet ja muut rekvisiitat. Mukana olivat jo edellisiltä Legacy of the Beast -keikoilta tutut liekinheittimet (Flight of Icarus), ilmassa killuvat lentokoneet (Aces High) ja valaistut ristit (Sign of the Cross) sekä vanha tuttu Eddie-maskotti, joka nähtiin lavalla peräti kolme kertaa. Ensimmäinen visiitti tapahtui jo avausbiisi Senjutsun aikana, kun lavalle asteli samurai-Eddie haarniskoineen ja miekkoineen päivineen. Trooperin aikana Eddie saapui uudestaan tuttuun punaiseen univormuun pukeutuneena ja The Number of the Beastin aikana jättimäinen Eddien pää nousi uhkaavasti McBrainin rumpusetin takaa.

Kun Maiden lopulta käveli viimeisen kerran pois lavalta ja kaiuttimista lähti soimaan Always Look On the Bright Side of Life, ei voinut muuta kuin poistua festarialueelta Hyvinkään yöhön leveä hymy naamallaan. Täydellisyyttä hipova tapa päättää pitkä festariton kausi ja jättää korona-aika ja rajoitukset (toivon mukaan lopullisesti) taakseen.

Teksti: Vesa Siltanen, kuvat: Saku Schildt

Lisää luettavaa