”Olemme Helmet, siinä se. Eikä siitä ole pakko tykätä” – haastattelussa Page Hamilton

Helmet ei näyttänyt 1990-luvulla hevibändiltä mutta kuulosti aina vimmaiselta, äkäiseltä ja raskaalta. Vanhemmalta herrasmieheltä ulkoisesti vaikuttava Page Hamilton on yhä vihainen.

Huhun mukaan Page Hamilton, Helmetin suu, aivot ja ainoa alkuperäisjäsen, olisi pari levyä sitten sanonut sisällään kytevän enää kahden albumin verran Helmetiä. Oliko Helmet siis tässä?

– Heh heh, luulisin että vielä sitä tulee… Kuka tietää, voin kuolla ensi viikolla. Tämän levyn tekeminen oli mukavaa ja kaikki asettui nätisti linjaan, joten kokemus oli todella positiivinen. Täysin päinvastainen kuin Monochrome-levyn (2006) teko. Se ei ollut hyvä.

Helmet kuulostaa uudella Dead to the World -levylläkin itseltään. Perussoundi ja tavaramerkkiote on tallella, olkoonkin, että ikää on karttunut ja miehistö vaihtunut sitten kultavuosien. Hamiltonilla on lämmin suhde Helmetin soundiin, eikä mies ole liiemmin pelleillyt sen kanssa.

– Se soundi kehittyi bändin ekan vuoden aikana. Löysin mukaan tyypit, jotka olivat samalla levelillä musiikillisesti ja ajatuksiltaan. Se tavallaan vapautti minut kirjoittamaan juuri tuolle bändille.

– Kävelin yhtenä iltana kotia kohti ja sain Strap It On -levyn [1990] avausbiisin Repetitionin riffin päähäni. Yritin kotona soittaa sitä, mutta se oli kitaran asteikon ulottumattomissa. Laskin siis D-kieltä ja sain saman tien vireen, jolla saatoin soittaa koko riffin voimasoinnuilla. Tuosta kaikki tavallaan avautui minulle.

Myös feedback ja muu meteli on leimallista Helmetiä

– Feedback tuli soundiini, kun soitin Band of Susansissa vuonna 1988. Minulla oli kaksi Rat-pedaalia sarjaan kytkettynä, ja sain siten aikaan mahtavaa sustainia ja feedbackiä, mikä kiehtoi minua kovasti.

– Vuoden 1992 tienoilla tapasin Kasper Brooksin, joka teki feedbackillä tosi siistejä juttuja taiteelliseen tyyliin. Aloin vain sekoilla ja kokeilla enemmän, ja se taival jatkuu edelleen. Koetan yhä saada metelin kontrolliin, mutta nautin myös siitä, kun kitarasoundi on sopivasti sotkuinen.

Tahdissa, mars!

Manhattan School of Musicissa tutkinnon suorittanut Hamilton kertoo olleensa aina kiinnostunut rytmistä. Sen kuulee myös Helmetissä.

– Olin aina vähän sellainen rytminörtti. Metromatkoilla naputtelin polveen rytmejä, joissa kulki samaan aikaan kolmi- ja nelijakoisia kuvioita. Tuollainen kiehtoi minua kovasti, en tiedä miksi. Jokin rytmien esille nostamisessa kiinnostaa. Kun aloin soittaa Glen Brancan [amerikkalainen avant garde -kitaristi ja -säveltäjä] kanssa vuonna 1988, hänellä oli paljon tuollaista kahjoa rytmijuttua meneillään. Kutsun sitä ”babbabbarangiksi”… tiedätkö, ”bab-bab-baa, bab-bab-barang”… Sen kun kytkee tasaiseen nelijakoon, siinä taitaa olla Helmet pähkinänkuoressa.

– Led Zeppelinin Kashmirissa on samanlainen fiilis: Bonzo takoo biittiä neljään, muu bändi kuuteen. Eli eihän tuo mitään uutta ollut, mutta käytin sitä eri ympäristössä. Sabbathin alavirekitara, Zeppelin-biitti ja Brancan rytmit yhteen mäiskättynä muodosti Helmetin soundin.

Yhdeksänkymmentäluvulla tämä yhtälö oli kummajainen. Se ei ollut suoranaisesti heavyä, mutta oli kuitenkin. Sitten joku keksi Helmetin olevan ”smart rockia” tai ”ajattelevan miehen hevibändi”.

– Heh heh, joo. En tiedä… rumpalimme taisi heittää tuon joskus ja sehän tarttui. Mutta olenko ajatteleva mies? Joo, haluaisin uskoa, että ainakin ajoittain. Mutta jos kippaan puoli lavaa kaljaa ja muutaman viskishotin, en varmasti vaikuta ylen välkyltä.

– Rockiahan se on, yksinkertaisesti. Emme vain kuulosta keneltäkään muulta, tai meistä inspiroituneet bänditkään eivät kuulosta meiltä

Vaihtoehtometallin, post-hardcoren ja nu-metalin saralla näin onkin. Hiljakkoin debyyttinsä julkaissut Wrong on kuitenkin viimeistä piirtoa myöden alkuaikojen Helmetiä. Harmi, ettei Hamilton ole kuullut yhtyeestä, sillä hänen reaktionsa olisi ollut kiinnostava.

– Oho, vau. Täytyypä tsekata. Saatan joutua irvistämään, heh heh.

Helmet on Helmet

Vuoden 2016 Helmet on Hamiltonin mielestä uskollinen yhtyeen alkuperäiselle idealle. Tämä on helppo allekirjoittaa, vaikka uusimmat levyt eivät pärjääkään tajuntaa räjäyttäville alkupään albumeille.

– Aluksi meno oli Stooges-tyyppistä, debyytillä ei ollut juuri taustalauluja ja vain vähän kokeiluja. Raw Power oli aika vahvana esimerkkinä. Mielestäni samaa uraa ei voi tarpoa loputtomiin, mutta ei myöskään tarvitse uudistua täysin. ”Hei, nyt tehdään glamia tai teknoa tai ryövätään Radioheadiä.” Minä pidän siitä, mitä Helmet oli, ja on.

Luonnollinen kehitys ilmenee vain pieninä muutoksina, mutta valittajia löytyy silti – jotkut urputtavat siitä, että bändi on muuttunut, toiset siitä, että yhtye kuulostaa aina samalta.

– Jos koettaa miellyttää yleisöä, on jo kuollut. Toisten mielipiteistä välittäminen on kuoleman suudelma, joten en huolehdi siitä, mitä muut musiikistani ajattelevat.

Dead to the Worldiä, Helmetin kahdeksatta albumia, on arvosteltu liian runsaasta melodisesta laulusta. Esimerkiksi Blabbermouthin kriitikkoa Hamiltonin laulu ei miellytä, rähjätä pitäisi. Toki Hamilton myös ärjyy, mutta ei samaan tapaan kuin debyytillä, koska ”puberteetti on jo takana”. Laulajana mies on tosin kehittynyt yhä paremmaksi, aina harmonioita myöten.

– No joo. En lue arvioita. Edelleen, jos otan huomioon muiden mielipiteet siitä, miltä Helmetin pitäisi kuulostaa, olen eksynyt ja myynyt itseni. Tuolloin Helmet jumittuisi omaan poteroonsa, kuin johonkin kerhoon. Jos haluaa cookie monster -laulua, sitä pitää etsiä muualta. Samoin hardcorea. Ja metallia. Helmet ei ole mitään noista, ja silti kaikkia noita. Helmet ei ollut New Yorkin siistien tyyppien kerhossa vuonna 1989, enkä halua olla siinä nytkään. Olemme Helmet, siinä se. Eikä siitä ole pakko tykätä!

Uudelta levyltä löytyy myös yksi hämmentävimmistä biiseistä, mitä Helmet on taltioinut: Elvis Costello -cover Green Shirt. Vuoden 1979 post-punk-rallin versiointi on kaukana hevistä, mutta ei ole myöskään tarkoituksellista härnäämistä.

– Betty-levyn [1994] Beautiful Love oli vähän hassuttelua hevityyppien kustannuksella. Tämä on vain yksinkertaisesti vitun mahtava biisi. Costello on ollut itselleni mullistava muusikko. Hyvä musa on hyvää musaa, oli tyyli mikä tahansa.

Silmät ja mieli avoinna

Pitkän uran leffamusiikin ja jazzin sarallakin tehneelle Hamiltonille voisi kuvitella olevan jo haasteellista kirjoittaa äkäistä noiserockia…

– No, presidentinvaalien jälkeen aloin tuumia tekemiäni sanoituksia, ja ne tuntuivat oudon ajankohtaisilta. Aftertasten [1997] lyriikat sopivat nykypäivään, vaikka asiat ovat menneet varmaankin vielä huonompaan suuntaan. En silti ole mikään poliittisesti aktiivinen saippualaatikon päällä paasaaja.

– Teen huomioita ja nostan niitä esiin. Mainoksista, tienvarsikylteistä ja vastaavista löytyy tolkutonta kamaa: käytä tätä, niin kullisi kasvaa, kaulahelttasi katoaa, tulet nuoreksi… Tuo on kiinnostavaa ja pohjimmiltaan ihan komediaa. Olemme kaikki maan päällä vain rajallisen ajan, ihan sama mitä itsensäkehittämisnappeja napsii.

– Loppujen lopuksi kyse on sanoituksesta, joka ei ole runo eikä proosaa. En ole kirjoittamassa itsenäisyysjulistusta vaan laulua. Kirjoittajana on huolehdittava sitä, että alkuperäinen ajatus ilmaistaan mielenkiintoisin sanankääntein ja että sanat soljuvat sävelten kanssa.

Helmetin otteisiin kuuluu hyvinkin kiukkuinen, verbaalisia nyrkiniskuja muistuttava ja turhaumia purkava laulu. Uusimmalla levyllä on kuitenkin myös varsin tuumailevia sanoja. Joko Hamilton aikuistuu?

– Herra paratkoon, toivon niin! Olen nyt 56-vuotias, seuraavan levyn aikaan varmaan liki kuusikymppinen. Olen nyt varmaan vihaisempi kuin parikymppisenä. Olen hyvin turhautunut kotimaani tilaan ja ihmisten kapeakatseisuuteen. Ihminen luulee omistavansa tämän planeetan. Ei helvetissä! Enkä voi käsittää, että puolet maastamme äänesti sitä… vitun paskiaista! En pysty sulattamaan sitä.

– Enää ei ole avointa dialogia. On vain oikea ja vasen. Oikea ja väärä. Se on todella outoa, enkä ole koskaan käsittänyt sitä ehdotonta mustavalkoisuutta. Terve järki, myötätunto ja rakkaus on kadonnutta. On vaikea olla olematta vihainen!

Kerron Hamiltonille, että myöskään Suomessa, tai Euroopassa yleensäkään, ei olla kovin hyväksyvissä ja lämpimissä tunnelmissa.

– Ei, et voi kertoa tuollaista! Vaali-iltana etsiskelin jo asuntoja vanhalta mantereelta. Eurooppahan on luvattu maa! Siellä on avoimuutta ja ihmiset liittävät kätensä ollakseen yhtä suurta perhettä! Heh heh!

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 1/2017.