”Pyrin soittamaan kuin soitin olisi osa minua” – haastattelussa kitaristilegenda Marty Friedman

Amerikkalaisen metallimusiikin huipulla Cacophonyn ja Megadethin riveissä. Hyppy Kaukoidän tuntemattomuuteen. Täysin omaehtoisia instrumentaalisia sooloalbumeita. Oma tv-show japanilaisen viihteen ytimessä. Vakiintunut paikka j-popin tähtitaivaalla. 54-vuotias Marty Friedman voi sanoa kokeneensa sekä rock- että popunelman idän ja lännen.

Megadeth. Siinäpä se väistämätön bändi, joka kaikilla tulee ensimmäisenä mieleen maailman tyylitajuisimpiin metallikitaristeihin kuuluvasta Marty Friedmanista.

Vuosina 1990–2000 mies niitti mainetta Dave Mustainen, Nick Menzan ja David Ellefsonin rinnalla, kun Megadeth levytti kenties tunnetuimmat albuminsa Rust in Peacen, Countdown to Extinctionin ja Youthanasian.

Jo Megadeth-ajat ja sooloalbumit olivat vieneet Martyn säännöllisesti Japaniin, mutta moni tuskin osasi odottaa hänen seuraavaa siirtoaan: kitaristin elämä muuttui täydellisesti vuonna 2003, kun hän muutti Nousevan auringon maahan pysyvästi.

– Huomasin jo varhaisilla kiertueilla, että Japani oli jotain täysin ainutlaatuista. Pidin todella paljon maan ilmapiiristä ja koin olevani aina tervetullut tänne, olinpa kiertueella tai muuten vain matkustelemassa. Se sai minut opiskelemaan japania aluksi harrastusmielessä, mutta pian huomasin innostuneeni siitä ihan tosissaan, Marty kertoo.

– Jokin japanilaisissa ihmisissä, musiikissa ja koko kulttuurissa iski minuun lujemmin kuin mikään muu sitä ennen. Aiemmin olin aina ollut amerikkalainen muusikko, joka kiertää bändien kanssa maasta toiseen. En ymmärtänyt sitä tuolloin, mutta siitä maailmasta puuttui jotain. Jotain sellaista, minkä löysin Japanista.

– Muutto ei silti ollut ihan helppo päätös. Sitä elämänmuutosta jopa liioitteli itselleen. ”Voinko muuttaa maailman toiselle puolelle?” ”Näenkö enää lähimmäisiäni, jos teen sen?” ”Pääsenkö amerikkalaisena sisään siihen kulttuuriin?” Lopulta annoin epäilysten olla ja heittäydyin kertaheitolla Japanin lumoihin.

Täysillä japanilaisuuteen

Moni varmasti ihmetteli, mikä sai Megadethin riveissä lähes kitarajumalan maineeseen nousseen Martyn lähtemään, vaikka suosio länsimaissa oli valmiiksi pedattu. Mies nimeää tärkeimmäksi syyksi tähän japanilaisen musiikkikulttuurin, joka eroaa yhdysvaltalaisesta täydellisesti.

– Millaisia mielikuvia sinulle tulee, jos ajattelet maailmalla menestyvää poppia? Kuka tahansa miettii varmasti ensimmäisenä Justin Bieberiä, Taylor Shiftia tai vastaavia. Vaikka maailmassa on muutamia musiikin pakotetuimmista normeista irrottautuvia popartisteja, suuressa osassa länsimaista musiikkia pätevät ne samat ja todella uuvuttavat säännöt.

– Japanilaisessa popissa taas puhutaan musiikista, joka voi sisältää elementtejä ihan mistä tahansa. Ihan kuin genrejä ei olisi olemassakaan. Sama kappale saattaa yhdistää metallia, jazzia, r’n’b:tä, folkia, ihan mitä vain!

Kysyttiinpä miltä bändiltä tahansa, Japani nousee aina esille mahtavana keikkailupaikkana, maana, jossa fanit ovat todellakin faneja ja antavat idoliensa nähdä tämän.

– Japanilaisen kulttuurin erottaa monista muista se, että japanilaiset tekevät lähestulkoon kaikki asiat valtavalla energialla, intohimolla ja voimalla. Täysillä! Oli kyse heidän töistään tai vaikka harrastuksistaan.

– Tässä meidän länsimaalaisten silmiin pistää se, että japanilaiset antavat intohimojensa näkyä. Niitä ei todellakaan peitellä. Päinvastoin! Länsimaalaiset kokevat fanittamisen tai harrastamisen monesti asiana, jonka suhteen pitää hieman pidätellä innostuneisuuttaan ja vahvinta hehkutustaan. Ikään kuin olisi jotenkin noloa tuntea voimakkaasti.

Marty löytää nopeasti hyviä esimerkkejä, miten pitkälle japanilainen harrastuneisuus menee.

– Jos japanilainen harrastaa sähköisiä junapienoismalleja, harrastukselle on olemassa menestyvä alan kauppa, ja sitä puotia pitää pieni kaljupäinen myyjä, joka omistaa koko maailman kaikki mahdolliset sähköjunat ja tietää niistä ihan kaiken. Puotia ylläpidetään intohimo edellä lakonisen rahanteon sijaan.

– Sama pätee musiikkiin. Täällä on runsaasti ihmisiä, jotka ovat kasvaneet paljon syvemmin musiikkiin kietoutuneena kuin mihin totuin vaikkapa Amerikassa.

Raikkaasti rajattomuuteen

Martyn äänestä kuulee, ettei hän halua heittää liikaa lokaa alkuperäisen kotimaansa päälle, mutta lopulta hän ei löydä tapoja kaunistella sitä, millaiseksi hän koki musiikkikulttuurin Yhdysvalloissa.

– Amerikassa musiikki tuntui olevan… kertakäyttöistä… kulutustavaraa… lähes merkityksetöntä, Marty luettelee.

– Ne, joista tulee muusikoita tai jotka harrastavat musiikkia, suhtautuvat siihen kyllä intohimolla. Muut sen sijaan pitävät musiikkia jonkinlaisena hyödykkeenä ja itsestäänselvyytenä. Totta kai yksilöitä on moneen lähtöön, mutta yleisesti koen, että Amerikasta uupuu terve ”elän ja hengitän musiikkia” -tunteenpalo.

Hetken sanavalintojaan mietittyään Marty jatkaa kertomalla amerikkalaisen musiikkimaailman olleen hänelle tukahduttava ympäristö, joka ei sopinut yhteen hänen luonnollisimman luovuutensa kanssa.

– Kun aloin tutustua paikalliseen musiikkiin, Japanin ennakkoluuloton rajattomuus tuntui todella raikkaalta. Täältä puuttuu kaikki se näivettyneisyys ja kaikkien miellyttämiseen tähtäävä laskelmoiminen. Se musiikki, jota kaikenlainen kansa täällä kuuntelee, saattaa olla hämmentävän mielikuvituksellista.

– Kuulin joka puolella täysin hulluja sovituksia ja ennen kuulemattomia melodisia ratkaisuja. Ymmärsin välittömästi olevani paljon enemmän kotonani täällä kuin Yhdysvalloissa, missä muusikon on usein leimattava itsensä jo hyvin varhaisessa vaiheessa.

Marty Friedman vaikutti Megadethissä vuosina 1990–2000.

– Jos olet metallimuusikko, olet metallimuusikko. Ikuisesti. Etkä voi lähteä myöskään muuttamaan metallimaailmaa liikaa, koska länsimaisissa genreissä on tietyt kirjoittamattomat pelisäännöt. Sinun on valittava, julkaisetko ja esitätkö musiikkia kapealla alalla ja teet sillä elantosi vai päästätkö luovuuden valloilleen ja luovut elannostasi.

Pakittamalla lähtöruutuun

Vaikka Martylla oli japanin kieli hallussa ja tiettyjä kontakteja olemassa, ihan mutkitta uuteen kotiin asettuminen ei onnistunut.

– Tosiasia on, että englannillakin voi pärjätä täällä tiettyyn pisteeseen asti, mutta jos haluaa oikeasti saavuttaa päämääränsä tässä maassa ja olla osa musiikkikulttuuria, kieli on mittaamattoman merkittävä asia.

– Olin todella onnekas, kun olin päättänyt harrastaa japania jo kauan ennen tänne muuttamista. En osaa kuvitellakaan tilannetta, jossa olisin aloittanut kielenkin opiskelemisen vasta Japaniin lähdön jälkeen. En tiedä, missä olisin tällä hetkellä, jos en olisi hallinnut kieltä ja kirjaimia jo tuossa vaiheessa.

Heti perään Marty nauraa ääneen, ettei hän todellakaan saanut minkäänlaista kitarasankarin vastaanottoa alkaessaan haistella eri musiikkiprojekteihin tai bändeihin liittymisen mahdollisuuksia: kukaan ei tuntenut häntä.

– En ollut varautunut siihen, miten kirjaimellisesti jouduin aloittamaan lähtöruudusta. Kun olin Japanissa kiertueella, minua ympäröivät tuttu bändi, manageri, kiertueporukka ja ehkä paikallisen levy-yhtiön ihmiset, jolloin sain kokea todellisen rokkitähden kohtelun kaikella avokätisyydellä ja vieraanvaraisuudella.

– Nyt en voinut kävellä mihinkään bändiin, produktioon tai edes levy-yhtiöön ja toivoa, että minut tunnistetaan nimeltä tai vanhojen bändieni kautta. Toisin kuin luullaan, monet japanilaiset eivät kuuntele ulkomaalaista musiikkia ollenkaan.

– Kun lopulta pääsin, onnekkaiden sattumien kautta, soittamaan poplaulaja Nanase Aikawan bändiin ja kiertämään ympäri Japania, yksikään bändiä eturivissä fanittanut ei ollut todellakaan siellä Marty Friedmanin takia.

Etuoikeutetusti näköradioon

Suurin mullistus oli vasta tulossa. Rakennettuaan tovin kuulijakuntaansa uudelleen huhut kiharatukkaisesta huippulahjakkaasta amerikkalaiskitaristista alkoivat kiiriä yllättäville tahoille. Pian Marty päätyi, myös omaksi yllätyksekseen, töihin japanilaiseen televisioon – vetämään metallishow’ta.

– En missään vaiheessa tähdännyt tv-uralle. Oikeastaan en ollut kiinnostunut siitä lainkaan. Halusin vain soittaa paikallisissa bändeissä ja tehdä omaa musiikkiani. Sain aika nopeasti huomata, että käsitykseni japanilaisesta tv:stä olivat ennakkoluuloisia ja olin itsekin jämähtänyt amerikkalaismuusikon kaavoihin.

– Ennen kuin päätin ryhtyä tekemään ohjelmia, vaistoni varoitti minua useasti. Huomasin ajattelevani, myynkö itseni tekemällä jotain tällaista. Menetänkö uskottavuuteni kitaristina ja muusikkona. Se oli kuin amerikkalainen minussa puhumassa todellisten intohimojeni päälle.

– Sitten aloin ajatella asiaa enemmän. Olen ulospäin suuntautunut persoona ja haluan tutustua ihmisiin, tulen heidän kanssaan toimeen, tahdon kokea kaikkea musiikin parissa ja kitarakin pysyy hyvin kädessä. Miksi helvetissä en tekisi jotain tällaista, mitä yksikään kitaristi ei saa normaalisti tehdä? Tajusin, miten etuoikeutetussa tilanteessa olenkaan.

Päästyään irti ennakkoluuloistaan Marty päätyi rakentamaan uraa useissa ohjelmissa. Hänen vetämiään Rock Fujiyama-, Hebimeta-san- ja Kouhaku uta gassen -ohjelmia on tehty tähän päivään mennessä yli 700 jaksoa.

– Tv-pomot halusivat tehdä eräänlaisen viihdeohjelman heavy metalista. He pitivät päänsä ja alleviivasivat, että tekevät ohjelman joko minun kanssani tai eivät ollenkaan. Ideana oli kutsua ohjelmaan kaikenlaisia japanilaisia julkkiksia ja paljastaa heidän salatut tai vähemmän salatut metallitaustansa. Se kuulosti ihan päättömältä!

– En tiedä, millainen tilanne on Suomessa, mutta ainakin Amerikassa suurin osa julkkiksista lähestulkoon vihaa metallia. Tai ei ainakaan ikinä suostuisi myöntämään kuuntelevansa sitä. Japanissa jopa glitterillä kuorrutetuimmat poptähtöset fanittavat metallia Iron Maidenistä Cannibal Corpseen. Se ei ole kaikkein myyvin genre, mutta kaikilla on jonkinlainen henkilökohtainen kosketus siihen.

– Lopulta aloimme tehdä metalliohjelmaa, jossa julkkikset osallistuvat erilaisiin haastatteluihin, peleihin, haasteisiin, visoihin ja hauskoihin irrotteluihin. Teimme pilottijakson. Se oli ihan mielettömän hauskaa hommaa, vieraat heittäytyivät mukaan täysillä ja… Niin vain mahdottomasta tuli mahdollista, Marty nauraa.

Tajunnanräjäytyksellä poppiin

Tv-töiden kautta Martyn kysyntä alkoi kasvaa, ja pian miestä pyydeltiin mukaan niin moniin vierailuihin, tuotantoihin ja bändeihin, että hän joutui kieltäytymään valtaosasta tarjouksia. Samalla mies sai huomata yhä selvemmin, kuinka valtavia lahjakkuuksia Japanin musiikkimaailmasta löytyy.

– Yksi uskomattomimmista japanilaistuottajista on kaveri nimeltä Hyadain. Hän tuotti esimerkiksi kuusihenkistä japanilaista j-pop-tyttöbändiä Momoiro Clover Z:tä. Soitin muutamia sooloja heidän kappaleisiinsa, ja… hetkeä myöhemmin tämä ryhmä oli kasvanut stadionluokkaan ja soitin sadoilletuhansille ihmisille!

– Laulajat ja soittajat olivat kyllä hyviä, mutta kaikesta pitää kiittää Hyadainia, jolla on ihan pettämätön korva. Laulajat tulivat japanilaisesta Idolsista, mutta itse kappaleet olivat kuin j-popin Bohemian Rhapsodya. Täysin rajatonta musiikkia. Siitä oli valmiiksipureskeltu, tylsä popmusiikki kaukana!

Marty oli yhä varmempi, missä hänen intohimonsa piilee.

– Kysyin itseltäni, mistä kaikki luovuuteni ja motivaationi musiikin luomiseen oli alkanut kummuta. Joskus aiemmin olin ollut oikeastaan aika laiska paskiainen, Marty nauraa.

– Huomasin, että rokkielämästä oli tullut toissijaista. Sen sijaan halusin herättää musiikillani tunteita. Jos musiikkini nostaa jonkun ihokarvat pystyyn, saa heidät puimaan nyrkkiä, nostaa kyyneleet silmiin tai tuo koskettavia muistoja pintaan, se on parasta, mitä voin musiikillani saavuttaa.

– Juuri tässä japanilaisuudesta tarttunut peittelemättömyys ja aitous on paikallaan. Mikään tunne ei ole sellainen, että sitä pitäisi yrittää hillitä. Fiiliksissä piilevät kaikki elämämme tärkeimmät ulottuvuudet.

Ihmisäänittä luovuuteen

Television ohella Martyn Japanin-tuotannon keskiössä ovat olleet hänen pääosin metallisesta instrumentaalikitaramusiikista koostuvat sooloalbuminsa. Näistä tuorein, Wall of Sound, julkaistiin elokuussa.

– Tämä saattaa kuulostaa oudolta, mutta oikeastaan ainoa syy instrumentaalisuuteen on se, etten ole löytänyt laulajia, jotka sopisivat täysin saumattomasti tällaiseen aggressiiviseen ja monikerroksiseen äänimaisemaan.

– Totta puhuakseni en pidä kauhean monesta metallilaulajasta. Joukkoon mahtuu pienenpieni kourallinen oikein hyviäkin ääniä. Heitä olet kuullut kahdella uusimmalla albumillani, Infernolla ja Wall of Soundilla. En voi silti peitellä sitä tosiseikkaa, ettei yksikään laulaja voi tulkita kaikkia kappaleitani.

– Erityisesti haluan liputtaa [Norjan] Shiningin laulajan Jorgen Munkebyn puolesta. Hänellä on ihan uskomaton ääni, joka sopii musiikkiini paremmin kuin kenenkään kuulemani laulajan tähän asti.

Marty kertoo ymmärtävänsä hyvin, miksi monet vierastavat instrumentaalimusiikkia.

– Luulenpa, että koko musiikki on syntynyt alun perin laulamisesta. Ensin tuli laulaminen, sitten kivien yhteen hakkaaminen tai kantojen takominen kepeillä, Marty nauraa.

– Minulle musiikissa on tärkeintä melodia, ja useimmiten elävimmät melodiat saadaan kirjoitettua juuri laulajalle. Laulamisessa on vielä asteen verran enemmän aitoutta ja inhimillisyyttä kuin tunnetuimmissa tavoissa soittaa soittimia. Juuri nämä rajat pyrin rikkomaan musiikillani – soittamalla kitarallani kuin soitin olisi osa minua.

Heittäytyen instrumentaalisuuteen

Marty kertoo ottaneensa instrumentaalimusiikin säveltämisen nimenomaan haasteena. Hän haluaa tähdätä moniulotteisiin sävellyksiin, joissa perinteisen laulajan poissaoloa ei edes huomaa.

– Useimmiten päädyn olemaan itse liidilaulaja, kitarani kautta, ja sanoisin, että se on aika erilainen tapa säveltää kuin instrumentaalisessa metallimusiikissa yleensä.

– Jos kappaleeni hajottaa atomeiksi, voi huomata aika helposti, että ne ovat melodiakieleltään kuin japanilaista popmusiikkia, joka muuntuu kitarani kautta todella raskaaseen muotoon. Vaikkei kitaramelodioissani olekaan sanoja, ne kertovat ihan omia tarinoitaan.

– En ole koskaan välittänyt instrumentaalimusiikista, jossa kuullaan mieletöntä kitarataiturointia, väliosassa vähän rumpupornoa ja heti perään vielä nopeampaa kitarointia. Huomaan ajattelevani tuollaista musiikkia kuunnellessani: ”Kyllä, onhan tämä taitavankuuloista, mutta missä se biisi on?”

– Koen esimerkiksi japanilaisen videopeli- ja animemusiikin paljon mielenkiintoisempana. Tunnen voimakasta sukulaisuutta juuri tällaiseen mielikuvia maalailevaan, soundtrackmaiseen soitantaan. Haluan viedä sen vielä seuraavalle tasolle, jolla kuulija ei ajattele kuuntelevansa instrumentaalimusiikkia.

Marty mainitsee lopuksi tyystin erilaista instrumentaalimusiikkia tekevän japanilaisbändin, joka on tehnyt häneen valtavan vaikutuksen: Mono.

– Siinä on instrumentaalinen bändi, jonka musiikilla ei ole mitään tekemistä taitojen esittelemisen kanssa. Heidän musiikissaan on kyse kokonaisten maailmojen luomisesta, ja siitä välittyy täsmälleen se, miten he maailman ympärillään kokevat. Se on juuri sitä, mihin pyrin myös omilla luomuksillani!

Julkaistu aiemmin Infernossa 7/2017.