”Brasiliassa voi olla rikas, mutta kukaan ei voi paeta pahoja asioita” – haastattelussa kiukkua puhkuva Nervosa

Brasilialaistrio Nervosa näyttää, että kun aletaan painaa thrashiä, munat ovat pelkästään tiellä.

Brasilian valtavassa São Paulossa vuonna 2010 perustettu, pienen hakemisen jälkeen muotoon Prika Amaral (kitara, taustalaulu), Fernanda Lira (basso, laulu) ja Pitchu Ferraz (rummut) päätynyt Nervosa on kerrassaan hurja bändi.

Kyse ei ole siitä, että olisi jotenkin hellyttävän rajunsöpönihkua, että tytöt soittavat hevimusiikkia. Bändin kakkosalbumi Agony vain latoo tiskiin sellaisen annoksen kiukkua, vimmaa ja täydessä erektiossa sojottavaa keskisormea, että metallimaailman alfaurokset kusevat erikoishousuihinsa. Levyä kuunnellessa tekisi mieli haistattaa pitkät joka ikiselle ukonkutaleelle, myös peilikuvalleen.

Naisten asema rockissa tai metallissa on toki vereslihalle raavittu puheenaihe, mutta kun bändi tulee machokulttuuristaan tunnetusta latinomaasta, keskustelussa on perin erilainen pohjavire.

Fernanda Lira sanookin, ettei vaivaannu aiheesta, vaikka joutuu puhumaan siitä edelleen haastattelussa kuin haastattelussa.

– Bändi jossa on pelkästään naisia, on edelleen aika uutta metallimaailmassa, hän aloittaa.

– Myönnän, että alussa oli hankalaa, koska osalla metalliporukasta oli rajuja ennakkoluuloja ja se halusi alentaa meitä puhumalla kaikkea paskaa kuten ”he saavat keikkoja vain koska nussivat promoottoreita”. Nyt meno tuntuu jo normaalilta.

Prika Amaral jakaa bänditoverinsa tunteet ja kertoo yllättyneensä bändin alkutaipaleella negatiivisesti, kuinka vahvasti sovinismi rehotti alalla.

– En silti koskaan ottanut sitä liian vakavasti. Minulle merkkaa vain tehdä sitä mistä tykkään. Jos tämä ei passaa jollekin, se ei ole minun ongelmani vaan heidän.

Fernanda nyökkää. Hänen mukaansa avain tilanteen hallitsemiseen on seuraava:

– Älä nakkaa vittujakaan, haha. Porukka, joka jauhaa tällaista tyhjää sontaa, paljastaa enemmän itsestään kuin bändeistä joita mollaa. Heillä on vanhanaikaiset, ennakkoluulojen täyttämät mielipiteet, mikä ei ole meidän ongelmamme. Meillä ei ole aikaa tuhlattavaksi tällaiseen, hän viskaa.

– Keskitymme niihin tyyppeihin, jotka tukevat meitä ja ymmärtävät, että naisbändien kannustaminen on tärkeää, jotta ne saisivat enemmän rohkeutta rikkoa ennakkoluuloja. Näin pääsemme tilanteeseen, jossa arvostus tulee luonnollisesti. Jengi tajuaa, että olemme vain metallipäitä, jotka rakastavat metallia ja haluavat soittaa sitä.

Totaalista järjettömyyttä

Suomalaisyhtye Sentencedin aikoinaan jossain päin Etelä-Eurooppaa kohtaama legendaarinen haastattelukysymys ”I know pain, but what is agony?” juoruaa, ettei auringonpaisteella siunatuissa maissa välttämättä ahdistuta kuten meillä. Nervosa (portugaliksi ”vihainen”) ja Agony ovat vahvoja otsikoita, joille soisi löytyvän sisällöllistä katetta. Etelä-Amerikasta sitä löytyy.

Nervosan kotimaa on tätä kirjoittaessa lähellä täyttä kaaosta. Presidentti Dilma Rousseff on syrjäytetty tehtävistään häntä vastaan kohdistettujen väärinkäytösepäilyjen vuoksi, ja käytännössä koko maan poliittista johtoa epäillään jos jonkinlaisesta korruptiosta. Talous on koko ajan huonommalla tolalla ja rahat valuvat valtaapitävien taskuun.

Paska puolestaan valuu aina alaspäin, ja kansanosa joka todella kärsii, on aina se köyhin. Kaiken tämän keskelle nousee olympialippu, vain kaksi vuotta edellisen järjettömän voimainkoetuksen, jalkapallon MM-kisojen jälkeen.

nervosa

Agony-nimisen levyn lyriikanaiheita ei tarvitse etsiä kauan.

– Niin ihmeelliseltä kuin se kuulostaakin, kirjoitimme uuden levyn sanoitukset ennen viimeisintä poliittista ja taloudellista kriisiä, Fernanda sanoo.

– Brasiliassa on aina ollut ongelmansa, etenkin korruption, sosiaalisten epäkohtien ja huonojen peruspalvelujen muodossa. Lyriikkamme peilaavat ongelmia, jotka olivat jo olemassa eivätkä niinkään sitä kaaosta, jonka keskellä nyt elämme. Kaikki tämä totaalinen järjettömyys on kuitenkin varmuudella seuraavankin albumin polttoainetta.

Prika jatkaa, että haluaisi uskoa rakkaan kotimaansa asioiden parantuvan, vaikka tietää, että muutoksen todennäköisyys on lähellä nollaa. Kaltoin kohtelulla riittää perinteitä.

– Heti kun Brasilia ”löydettiin”, sitä alettiin riistää. Kukaan ei rakentanut tätä maata vaan se rakentui riiston kautta. Brasiliassa voi olla rikas, mutta kukaan ei voi paeta pahoja asioita. Olemme kaikki jonkinlaisen rötöstelyn uhreja.

Vaikka Brasilia, tai ainakin sen suurkaupungit, ovat turvattomuuden, rikollisuuden ja rajujen tuloerojen aiheuttaman epätasapainon (joka näyttäytyy joskus todella rujosti: esimerkiksi Rio de Janeiron kuuluisimmilta turistirannoilta on suora näköyhteys vuorenrinteille levittäytyneisiin slummeihin, faveloihin) tyyssijoja, pahaa riittää koko maailman mitalla, Fernanda muistuttaa.

– Puhummekin sanoituksissamme ongelmista, jotka koskettavat kaikkia ihmisiä missä tahansa päin maapalloa. Esimerkiksi suvaitsemattomuus on minusta tällä hetkellä maailman kaiken pahuuden juuri. Se yhdistettynä ylimielisyyteen ja tekopyhyyteen, kaikki tämä aiheuttaa ahdistusta ja vie maailman koko ajan kaoottisempaan tilaan.

Kaiken tämän jälkeen tuntuu hölmöltä kysyä, mistä eteläamerikkalaiselle metallille ominainen brutaali twisti tulee; on aina ollut jotenkin hassua, että ihmiset, jotka ovat elämänasenteeltaan niin aurinkoisia, saavat aikaiseksi mitä rujointa musiikkia. Kysynpä kuitenkin.

– Olemme kansakuntina suurelta osin onnellisia ja kivoja, koska luulen, että jos antaisimme kaiken pahan vaikuttaa meihin, tulisimme hulluiksi. Tämä ”iloisuus” on pakoa todellisuudesta. Eteläamerikkalaisille metallipäille pakotie on ilman muuta musiikki. Kasaamme päivä päivältä kiukkua epäkohdista, joita näemme ympärillämme, ja käytämme musiikkiamme vapautuaksemme tilanteesta, Fernanda sanoo.

– Moni kysyy, miten voin rääkyä siihen malliin levyillämme ja keikoillamme, ja vastaus on, että sukellan pääni sisällä juuri niihin ongelmiin, joista sanoituksissamme puhumme. Päädyn olemaan todella vihainen.

Heimorumpu varastossa

Brutaaliuden lisäksi brasilialaisen metallin tunnusmerkkejä on ollut maan alkuperäisväestöltä perittyjen kansanmusiikkivaikutteiden lisääminen mekkalointiin. Belo Horizonten Sepultura oli tietysti muitakin rajoja rikkoneella Roots-albumillaan (1996) alan pioneeri, ja sittemmin heimorumpujen kuminaa on kuultu lukemattomilla maan tuottamilla rocklevyillä – vaan ei kummallakaan Nervosan albumeista.

Haastateltava kaksikko ei tyrmää moisten mausteiden ujuttamista levyilleen. Tähän asti on vain ollut niin, että musiikin luonnollisen syntymän tärkeyttä painottava bändi ei ole löytänyt niille tarkoitusta.

– Jos jonain päivänä tuntuu, että musiikkimme kaipaa tuota menoa, käytämme sitä mielellämme, Fernanda sanoo.

Sama luonnollisuuden vaatimus koskee myös Nervosan kielivalintaa: vaikka Fernanda on kanssani samaa mieltä, että portugalin kieli kuulostaa rajussa musiikissa todella siistiltä, englanniksi on vain niin paljon helpompi – ja luonnollisempi – kirjoittaa. Tämän vuoksi bändin katalogista löytyy tällä hetkellä vain yksi äidinkielellä esitetty biisi per pitkäsoitto.

– Portugaliksi sanoittaminen hyvin on hiton vaikeaa, Fernanda sanoo.

– Tämän vuoksi Ratos de Porãon Joao Gordo on niin suuri idolini, hän tekee sen superhyvin. Olen tottunut kuuntelemaan metallia enkuksi, mikä on tietysti vaikuttanut minuun suuresti. Sanoitusten teko, etenkin kertosäkeiden, tulee vain luonnollisesti englanniksi.

Yksi lisäsyy kielivalinnalle on sanoman levittäminen. Fernanda ei ole niitä sanoittajia, joille sanat ovat vain välttämätön paha rajujen riffien päällä. Hän haluaa vaikuttaa.

– Yksi suurimmista tavoitteistani on saada ihmiset edes ajattelemaan ongelmia, joita maailmassa on. Jo se on muutoksen alku.

Kaliforniasta Puolaan

Nervosa poraa musiikillaan aika lailla amerikkalaisen ja saksalaisen thrash metalin leikkauspisteeseen. Sen riffeissä kuuluvat niin klassinen Kreator ja Destruction kuin Slayer ja Exoduskin. Vaikutteista on kuitenkin sotkettu niin taidokas betoniseos ja yhtyeen oma vimma on niin reteästi pinnassa, ettei sitä kuunnellessa ajattele hetkeäkään, että bändi kopioisi ketään. Kananlihalle noussut iho ja väkisin puristuva nyrkki ovat takuuvarmoja tunnusmerkkejä, että homma toimii.

Haastattelussa oleva Nervosa-kaksikko hyväksyy leikkauspisteluonnehdintani mukisematta, joskin Fernanda lisää palettiin vielä Florida- ja Puola-deathin vaikutuksen – eikä suotta: esimerkiksi Death kyllä kuuluu, niin naisen hurjassa äänenkäytössä kuin riffeissäkin.

Nervosa tuntui olevan tyytyväinen juttuun... Kuva: Timo Isoaho
Nervosa tuntui olevan tyytyväinen juttuun… Kuva: Timo Isoaho

Jos kuitenkin painotamme thrashiä, joka on Nervosan leipälaji, elämme parhaillaan aikoja, joina sekä Saksan Pleasure to Kill että jenkkien Master of Puppets ja Reign in Blood viettävät kolmekymppisiään – mutta mikä näistä levyistä lähtisi mukaan autiosaarelle? Duo tuskailee ensin kysymyksen hankaluutta ja vakuuttaa rakkauttaan koko levykolmikkoa kohtaan, mutta päätyy sitten samaan valintaan.

– Pakko valita Reign in Blood, Fernanda aloittaa. –Se oli minulle thrashin vallankumous, juuri sellaista musaa jota haluan soittaa ja kuunnella: nopeaa ja aggressiivista, mutta hyvin sävellettyä ja jalostunutta. Se on minusta myös kahden muun mainitsemasi levyn sekoitus.

– Minäkin valitsen Reignin, koska se muutti elämäni, sai minut haluamaan soittaa ja tehdä biisejä, Prika komppaa. – Se levy merkkaa minulle täydellisyyttä. Se on aggressiivinen, makaaberi, nopea, raskas ja tarjoaa täydellisiä riffejä, mahtavaa rummutusta, aggressiivista laulu ja käsittämätöntä synkkaa kitaroiden välillä. Kun kuulin tuon levyn, halusin tehdä samaa.

Ja pitkälti samaa tehdään: Agonyllä soittaa jo niin terhakka trio, ettei paremmasta väliä. Ero pari vuotta sitten julkaistuun Victim of Yourself -debyyttiin on selvä. Kaksikko pitää tiukentuneen yleisotteen syynä paitsi runsasta keikkailua levyjen välillä myös sitä, että rumpali Pitchu Ferraz sai vaikuttaa nyt soittamiseensa rutkasti enemmän. Esikoisen biisit oli näet jo tehty, kun Ferraz istahti edellisen kannunaisen tilalle.

– Pitchu on erittäin aggressiivinen ja tekninen rumpali. Hän painoi meitä eteenpäin, vääntämään musaa, joka istuu hänen tarkempaan soitantaansa paremmin, Fernanda kehuu.

– Uusi levy on työstetty paremmin, se on parempi kokonaisuus, Prika lisää. – Yhtälö on täydellinen, kun jokainen meistä ”säveltää” oman instrumenttinsa. Olemme enemmän kimppu nyt.

Kun joulu on

Nervosa on viimeistä piirtoa myöten metallibändi, ja sitä yllättävämpää onkin, kun Agonyn päättävä bonusbiisi Wayfarer läväyttää yhtäkkiä peliin silkkaa bluesia ja soulia – metalliperustuksilla toki. Eniten yllättää, miten hienosti Fernanda, jonka terrierimäinen räksytys puree helposti paksummankin nahan läpi, laulaa myös puhtaita.

– Olen ollut vuosikaudet toivottoman rakastunut bluesiin ja souliin. Nämä ja funk ovat mieligenreni metallin lisäksi, Fernanda selittää ja lisää, että on aina laulanut myös puhtaasti.

– Tai itse asiassa aloitin laulamaan niin. Kuuntelen aina uusia juttuja oopperasta diivoihin kuten Aretha Franklin, Beyonce, Nina Simone, Etta James ja niin edelleen löytääkseni uusia tekniikoita.

Fernanda jatkaa, että kokee puhtaan laulamisen enemmän ”harrastukseksi”. Ennen Wayfareriä hänen puhdasta lauluaan ei ollut tallennettu koskaan.

– Menen aina tosi noloksi, kun kuulen tuon biisin, heh. Haluan laulaa soul/blues-bändissä jokin päivä, mutta nyt meillä ei ole aikaa muulle kuin Nervosalle.

Yllätykset eivät lopu tähän. Kun puheeksi tulee Nervosan heinäkuinen keikkapaikka, Helsingin Tuska Open Air -festivaali, Fernanda paljastaa itsestään sangen hätkähdyttävän piirteen: hän sanoo olleensa teini-iästä asti ”platonisesti rakastunut Suomeen”.

– Olen aina digannut suomalaisia bändejä, etenkin Nightwishiä, joka sai aloittelevana laulajana pääni pyörälle. Tarja oli yksi artisteista, joiden kautta löysin uusia tapoja laulaa, laulajatar kertoo ja heittää lisää vettä kiukaalle.

– Olin kerta kaikkiaan rakastunut kaikkeen, mikä liittyy Suomeen. Yritin opetella jopa kieltä ja osaan laulaa joitain suomalaisia sävelmiä, esimerkiksi kappaleen Kun joulu on, haha! Tuskassa soittaminen tulee siis olemaan minulle tajuttoman tunteellinen kokemus.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 6/2016.