Perkeleellisen kova festari – Tuska-sunnuntai paketissa

Gojira, Tuska 2016. Kuva: Mikko Pylkkö

Ennen kuin Infernon delegaatio paiskaa viimeisen sanansa pöytään vuoden 2016 Tuskasta, palataan hetkeksi sunnuntaitunnelmiin. Painavaa loppuraporttia, haastiksia, kuvagallerioita ja vaikka mitä kivaa on siis vielä tulossa – mutta nyt takaisin sateiseen sunnuntaihin.

Päivän tuokiot:


Sunnuntaita sähköisti mieletön naisenergia paristakin tuutista. Mallinhommista black metal -osastolle siirtynyt Myrkur valloitti sängystä jo keskipäivän aikoihin ylös kömpineet festarikävijät. Onhan niitä trve-persoonia kai jossain, joita tällainen femme-taiteilu hirveästi kismittää. Mutta ei heitä sunnuntaina onneksi näkynyt.

Nervosa tuntui olevan tyytyväinen viime lehden juttuun... Kuva: Timo Isoaho
Nervosa tuntui olevan tyytyväinen viime lehden juttuun… Kuva: Timo Isoaho

Toinen ehdottomasti noston arvoinen esitys oli brasilialaistrio Nervosa, joka pesi monella vastaavalla miesorkesterilla lattiaa ärjyllä thrash-hyökkäyksellään. Inferno-lavan bunkkerista nousi sen jälkeen päivänvaloon useampi äimistynyt kansalainen.

Ei sade haittaa, kun lavalla on HATEBREED! #tuska2016 Video, jonka @inferno_magazine julkaisi

Hatebreedin koko keikan ajan satoi vettä kuin aisaa, eikä ketään haitannut yhtään. Jamey Jasta kumppaneineen möykkäsi ystävällismielistä hardcoreaan niin sydämellisellä vaihteella, että ihan tanssitutti. Kuten videosta näkyy.

Siellä se Inffin Uatu rähjää yhtiökumppaneineen. #tuska2016 #diablo #aadolfvirtanen #latua Kuva, jonka @inferno_magazine julkaisi

Diablo ei kai huonosti osaa soittaakaan. Ei tänäänkään.

Päivän jyrä: Gojira

Gojira, Gojira, Gojira. Jos Behemoth leikkasi jo perjantaina tältä toimittajalta jalat alta, Gojira napautti huolellisen täsmäiskun suoraan johonkin tuohon kaulahermoon. Bändi ei tarvinnut mitään krumeluureja lavaesiintymiseensä eikä rekvisiittaansa. Ranskalaiset vain soittivat, ja soittivat tarkkaan, ja soittivat tiukasti, ja soittivat niin hiton voimalla.

Olin itse onnistunut hankkimaan juurikin bändikattaukseltaan suosikkipäivälleni sunnuntaille pahan, no, sanotaan sitä festivaaliväsymykseksi. Verensokerit alhaalla vesilätäkössä seisoessa aluksi masensi ja ketutti, kun niin pitkään odottamani Gojira asteli lavalle ja alkoi riffittelyn. Keikan puolivälissä olin unohtanut, että joskus oli ollut ikävä olo. Lopussa vain hymyilytti kuin pientä koiranpentua kuralammikossa.

– Salla Harjula

Päivän meininki: Kurainen ja riemukas

Alexi Laiho, Children of Bodom, Tuska 2016. Kuva: Mikko Pylkkö.
Alexi Laiho, Children of Bodom, Tuska 2016. Kuva: Mikko Pylkkö.

Festareilla kuin festareilla sunnuntai on usein se päivä, kun kisakunto alkaa olla loppumaisillaan ja ilmoilla on lopunajan merkkejä, kun yleisö ei enää kykene antamaan kaikkeaan arjen lähestyessä kovaa vauhtia. Juuri tämän takia kovinkaan monelta festareilta ne parhaat muistot eivät liity sunnuntaipäiviin. Tuska 2016 oli jo viikonlopun aikana muuttanut monien käsitystä Suvilahden tuskailusta, ja festari ylitti itsensä myös päätöspäivänä: sunnuntaista muodostui lopulta koko festarin paras päivä niin esiintyjiltään kuin tunnelmiltaan.

Vielä iltapäivällä kaikki viittasi päinvastaiseen tulokseen. Kelit eivät enää hellineet aiempien päivien veroisesti ja kahden päivän festarointi alkoi näkyä kansassa, mutta niin vain viimeistään Hatebreedin keikan kohdalla energiatasot alkoivat hiljalleen nousta jopa korkeammalle kuin aiempien päivien huippuhetkien kohdalla. Yleisö ei antanut sateen häiritä vaan antoi moshpitin pyöriä kuralätäköidenkin keskellä, ja siitähän se sunnuntain riemu alkoi revetä.

Toisin kuin monena muuna vuonna, sunnuntai oli koko Tuskan parhaimmistoa nimenomaan esiintyjäosastoltaan. Tunnelmat jatkoivat nousuaan, kun Tuska Libre -alueelta löytynyt sauna osoittautui jopa Tampere Metal Meetingin puitteita paremmaksi ratkaisuksi. Musiikista meinasi saada illan mittaa lähes yliannostuksen Diablon, Gojiran ja Katatonian ottaessa vuorollaan luulot pois koko parikymmentuhatpäiseltä yleisöltä. Siinä vaiheessa, kun Children of Bodom puristi yleisöstä viimeisetkin mehut pois, saattoi vain hymyillä tyytyväisenä ja harmitella, ettei tämä ilo jatkunut pidempään.

Itkua ei tästä pitkästä ilosta tullut, sillä Tuska 2016 teki sen, mihin en ainakaan itse vielä aiempien Suvilahti-vuosien perusteella uskonut: tämä oli itselleni ehdottomasti se kaikkien aikojen paras Tuska-kokemus, ja viimeistään nyt voi sanoa, että Suvilahti-Tuskailu on ylittänyt tunnelmaltaan ajan kultaamat Kaisaniemen-vuodet. Jos Tuska on ollut joitakin vuosia itsellenikin lähinnä kuriositeetti ja sosiaalinen tapahtuma, siitä on nyt kuoriutunut oikeasti perkeleellisen kova festari myös muuten kuin bändien osalta.

Tietäen sen työn määrän, mitä taustavoimat ovat tehneet tämän eteen, voi vain toivoa, että Tuskan toimistollakin maltetaan myhäillä tyytyväisesti edes muutaman päivän ajan, ennen kuin seuraavia juhlia aletaan suunnitella. Tuska on sen ansainnut!

– Aki Nuopponen

Inferno kiittää! Kuva: Ystävällinen, nimettömäksi jäänyt festarikävijä.
Inferno kiittää! Kuva: Ystävällinen, nimettömäksi jäänyt festarikävijä.