Maailma sekoaa koko ajan kiihtyvällä tahdilla. Mihin tahansa katsookin, törmää jyrkkiin vastakkainasetteluihin, joiden perusteella kukaan ei enää tule toimeen kenenkään kanssa. Se turruttaa ihmisiä.
Tässä haastattelussa ei kuitenkaan puhuta politiikasta. Ei siitä, millaisiin julmuuksiin ihmiset syyllistyvät ympäri maailmaa. Tai edes siitä, miten eri ääripäät loittonevat koko ajan toisistaan. Ei ahdistavasta arjesta. Eikä varsinkaan rahasta.
Nyt syöksytään Autopsyn saastan haisevimpaan ytimeen. Otamme bändissä 35 vuoden ajan rymynneen rumpali-laulaja Chris Reifertin ja joukkoon viime vuonna basistiksi liittyneen, taustoiltaan moniosaajaksi osoittautuneen Greg Wilkinsonin kanssa selvää, miten death metalin pistävimmät koukut oikein teroitetaan.
Tämä sopii paremmin kuin hyvin Reifertille, joka nimeää kuolometallin erinomaiseksi irtiotoksi karusta maailmasta.
– Olen aina kirjoittanut groteskeista ja sairaista asioista, mutta kaikki, mitä Autopsy on ikinä tehnyt, on oikeastaan leppoisaa irrottelua verrattuna siihen, mihin ihminen todellisuudessa kykenee, hän hymähtää.
– Täällä Yhdysvalloissa kaikki on jakautuneempaa kuin ikinä. Ääri-sitä ja ääri-tätä. Kuten kaikki muutkin, joudun kohtaamaan tuon paskan koko ajan elämässäni. Juuri siksi tarvitsen Autopsya nyt enemmän kuin koskaan.
– En saa mistään asiasta maailmassa vastaavia fiiliksiä kuin death metalista. En osaa mitään muuta. Se on ainoa asia, jonka parissa viihdyn täysin. Kun death metal -riffit jyrisevät, saan hakata rumpujani kuin henkeni riippuisi siitä ja huudan kuin viimeistä päivää, pääsen hetkeksi tilaan, jossa millään muulla ei ole mitään merkitystä.
Staattisessa kurimuksessa
Jos Autopsy on Reifertille kuin elinehto, niin missä tämä vuonna 1987 perustettu death metal -pioneeri on luuhannut vuosikaudet? Skull Grinder -albumista on aikaa seitsemän ja Puncturing the Grotesque -ep:stäkin viisi vuotta.
Kysymys johtaa Autopsyn versioon pandemia-kokemuksista. Reifert sanoo bändin olleen aikeissa hyökätä studioon heinäkuussa 2020, kunnes kaikki meni Yhdysvaltojen länsirannikolla kiinni muun maailman tavoin. Muusikoiden oli keksittävä uusia tapoja tehdä elantonsa, tai vähintään viihdyttää itseään.
Muuan Greg Wilkinson, joka äänitti ja miksasi Puncturing the Grotesque -ep:n, oli tahollaan vastaavassa pattitilanteessa: hänen Earhammer-studionsa joutui perumaan äänityksiä, ja myös Wilkinson oli hetken toimeton.
– Ilman kaikkea tätä koronapaskaa olisitte varmasti saaneet uutta Autopsya kuultavaksenne jo vuosia sitten, mutta toisaalta ilman sitä Static Abyssia ei taatusti olisi olemassakaan, Reifert sanoo ja viittaa Wilkinsonin kanssa perustamaansa doomahtavaan death metal -bändiin, jonka debyytti julkaistiin tänä vuonna.
– Törmäilin Gregiin monesti sanfranciscolaisella klubilla ep-äänitystemme jälkeen, ennen poikkeusaikoja. Kaikilla niillä punk-keikoilla yhdessä pyöriminen osoitti entistä selvemmin, että tyyppi on veistetty samasta puusta kuin me.
– Studiotyö oli tilojen ahtauden takia vaarallisen tuntuista, mutta tuo klubi oli tyhjillään ja tilavampi, ja jotenkin sain hullun idean kysyä Chrisiltä, että mitä jos vain jammailisimme keskenämme ja äänittäisimme jotain, Wilkinson nauraa – ja kuulostaa muuten videopuhelussa täsmälleen James Hetfieldiltä, pieniä puhemaneereja myöten.
– En uskonut siitä syntyvän mitään sen kummempaa. Ajattelin, että jos saamme aikaiseksi 15-minuuttisen splitinpuolikkaan tai ep:n ja voin kokeilla vähän erilaista äänittämistä, niin miksipäs ei. En ole sitä tyyppiä, joka maleksii kotona.
Static Abyss oli lopulta todella paineeton levytys, jolla kaksikko ei miettinyt lainkaan, miltä albumi saa tai ei saa kuulostaa. Nauhalle paiskottiin sellaista death metalia kuin Wilkinsonin kynästä luonnostaan syntyi.
Reifert myöntää miettineensä, että toivottavasti Wilkinson ei ole ajatellut häntä ainakaan projektin rumpaliksi. Mies ei ollut pystynyt juuri treenaamaan muutamaan vuoteen eikä todellakaan halunnut tehdä mitään puolivillaisesti. Ja tietenkin Wilkinson oli ajatellut juuri niin. Seurasi paljon treeniä.
– Kotonani minulla ei edes ole rumpusettiä, ja jos en ole kiertueella, minun on mentävä Autopsyn treenikselle soittamaan, Reifert tokaisee ja kertoo, ettei ollut käynyt treenikämpällä puoleentoista vuoteen.
– Static Abyss ei todellakaan ollut sellaista death metalia, johon olisi sopinut edes etäisesti vähän käppäisempi soitto, joten painuin treenikselle ja soitin kuin hullu. Mikä parasta, Greg ei ollutkaan varautunut äänittämään mitään tiettyä, vaan hänen ideansa oli, että kirjoitamme kappaleet samaan aikaan kuin niitä äänitetään.
– En ollut koskaan tehnyt mitään vastaavaa! Autopsyn tapauksessa olemme aina menneet studioon hyvin valmistautuneina ja biisejä on jopa vedetty kiertueilla ennen äänityksiä. Autopsy on aina äänittänyt levyt muutamassa päivässä, mutta Static Abyssin kanssa meillä ei ollut oikeastaan kiire yhtään mihinkään.
Rumpali-laulaja myöntää yllättyneensä vielä kypsällä yli viisikymppisen iällä, miten rennosti uusi projekti syntyi.
– Kasasimme rumpusettini ja muut kamat keikkapaikan lavalle ja Greg alkoi soittaa riffiä, johon keksin kompin. Jatkoimme tätä niin kauan, kunnes kappale oli valmis. Heti kun meistä alkoi tuntua, että kokonainen biisi on kasassa, Greg painoi äänityksen päälle ja pistimme sen yhdellä tai kahdella otolla nauhalle.
– Se oli helvetin hauskaa! Meillä ollut mitään painetta bändin nimen tai levytyssopimuksen takia, kukaan ei tiennyt bändin olevan olemassa emmekä ajatelleet oikeastaan mitään muuta kuin uudenlaisen death metalin tekemistä.
– Gregillä on aivan omanlaisensa kynä deathin suhteen, ja se mitä kuulet nyt Static Abyssissa, kaikki ne hämäränkuuloiset riffit ja melodiat, ovat jotain sellaista, mitä en olisi ikinä voinut kirjoittaa itsekseni.
Soundi lähtee näpeistä
Static Abyssia ja Autopsya yhdistää paitsi genre ja pari samaa jäsentä myös se, että Wilkinson hoiti niin ensin mainitun Labyrinth of Veins -albumin äänitykset kuin viimeistelynkin. Vaan siihen yhtäläisyydet jäävätkin.
Vaikka molempien bändien levyt julkaistaan saman vuoden aikana, Static Abyssin doomahtavasti viheliäisen death metalin voi huomata olevan aivan toista maata kuin Autopsyn vanhan liiton saasta.
Wilkinsonin CV:stä löytyy paljon erilaista death metalia, kuten Leather Glove -sooloprojekti ja grind-henkisempi Deathgrave. Reifertin kanssa työskentely osoitti hänelle jälleen kerran, että bändin kuin bändin soundin tulee lähteä soittajista ja persoonallista soitto- ja sävellystapaa on tuettava.
– Olen joskus heittänyt huulta, että voisin kirjoittaa riffin ja viedä sen soitettavaksi mille tahansa näistä bändeistä ja tuloksena olisi aina täysin erilainen biisi, tai jopa täysin eri kuuloinen riffi, Wilkinson sanoo.
– Soitin taannoin doom-bändissä nimeltä Laudanum. Samaan aikaan olin myös yhdessä nykyisistä bändeistäni, Brainoilissa. En ollut kirjoittanut kappaleita Laudanumille aikoihin, mutta sain uuden vedon valmiiksi ja hylkäsin sen juuri kun olimme aikeissa äänittää sen, koska se ei kuulostanut kovin hyvältä niin hitaasti soitettuna.Vein saman kappaleen Brainoilille, emmekä tehneet mitään muuta kuin soitimme sen sillä porukalla ja nopealla tempolla, ja siinä se oli: helvetin hyvä biisi. Se oli kuin täysin eri kappale, alkuperäistä runkoa lukuun ottamatta.
Tämä kuului myös Static Abyssissa, jolle Wilkinson kirjoitti kaikki riffit. Kuvio on siis täysin toisenlainen kuin Autopsyssa, jolle Reifert, kitaristit Eric Cutler ja Danny Coralles – ja nyt myös Wilkinson – toimittavat riffejä.
– Jo se teki Static Abyssista täysin erilaisen, ettei meillä ollut Dannyn tai Ericin riffejä. Edes Chris ei kirjoittanut niitä! Kaikki kielisoitinhommat ovat minun käsialaani, joten lähtökohta oli täysin erilainen, Wilkinson kertoo.
– Autopsyssa myös Chris kirjoittaa riffejä, minäkin tein kappaleen ja varsinkin soolohommat ovat erilaisia Dannyn ja Ericin ansiosta. Minä en ole riffittelijänä tai edes sooloilijana sahaaja, minun riffini ovat enemmän… melua, jos tiedät mitä tarkoitan. On mahtavaa, että meillä on sama laulaja-rumpali, mutta bändi kuulostaa silti ihan erilaiselta.
– Kuulet tämän myös Final Frostissa, jonka tein Autopsylle. Kun Danny ja Eric soittavat biisillä, se kuulostaa täysin erilaiselta. Silti riffi on ihan tyypillistä minua. Juuri sitä kamaa, jota kirjoitan Static Abyssille tai muille projekteilleni. Tein kappaleen Autopsya ajatellen, mutta se muuttui Autopsyksi vasta näiden kaverien käsittelyssä.
Musiikkinörttejä ja epärokkitähtiä
Kuinka Greg Wilkinson sitten tuli ajautuneeksi myös Autopsyn jäseneksi? Alkusysäys tuli siitä, kun bändissä vuodesta 2010 bassotellut Joe Trevisano päätti muuttaa perheineen Amerikan itärannikolle ja vetäytyi Autopsyn riveistä.
Hekottelevilla Reifertilla ja Wilkinsonilla on hieman erilaiset muistikuvat siitä, miten Static Abyss -yhteistyö johti lopulta siihen, että Wilkinson on tätä nykyä Autopsyn basisti ja yksi säveltäjistä.
– Päätin asian pian Static Abyss -levyn valmistuttua, tietenkin kysymättä asiaa ensin Gregiltä. Joe oli lähtenyt bändistä hyvässä hengessä ja olimme vailla basistia, Reifert sanoo ja lisää, ettei halunnut lähteä järjestämään minkäänlaisia koesoittoja, koska ”se oikea” oli selvästikin jo löytynyt.
– Listallamme taisi olla kaksi tai korkeintaan kolme tyyppiä. Greg nousi nopeasti kärkeen, kun huomasin, miten hyvin tulimme juttuun Static Abyssia tehdessä, eikä asiaa tarvinnut ajatella sen enempää. Tiesimme edellisen Autopsy-ep:n perusteella, että Greg on tekijämies studiossa, mutta Static Abyss osoitti, että hän on myös perhanan kova muusikko.
– En todellakaan odottanut puhelua Chrisiltä, vaikka olimme pysyneet yhteyksissä, Wilkinson sanoo.
– Epäilin asiaa hetken, koska Autopsy on niin legendaarinen bändi, enkä ole varsinaisesti niitä kavereita, jotka luulevat itsestään liikoja. Päinvastoin epäilin, onko minusta hommaan, mutta päästin epäilyksistäni irti.
Autopsyyn liittymisestä puhuminen saa yhä epäuskoisen Wilkinsonin hehkuttelemaan, että kyseessä on todellakin niin kovan luokan pioneeriporukka, etteivät hänen omatkaan bändinsä olisi välttämättä olemassa ilman Autopsya.
– Se täysin törkeä soundi, joka oli läsnä jo Autopsyn ensimmäisillä demoilla, tuntui teini-Gregistä aivan toismaailmalliselta. Tuntui kuin olisi kuunnellut jotain kiellettyä, hän hekottelee.
– Se oli jotain ihan muuta kuin sen ajan thrash metal. Äärimmäisempää, sottaista ja inhottavaa. Sen pienimmätkin melodiat pistivät pään sekaisin. Täytyy muistaa, että kuulin Autopsya ensimmäistä kertaa aikoina, jolloin suuri osa metallista oli jo todella triggeröityä. Autopsy oli jotain muuta.
– Jotenkin Autopsy sai intohimoni keski- ja hidastempoista metallia kohtaan syttymään. Autopsy ei ollut doomia, mutta juuri bändin hitaammat riffittelyt ja melodiat viilsivät kaikkein syvimmälle ja olivat vielä sairaamman kuuloisia.
– Olen soittanut sellaisissakin bändeissä, joiden soundi perustuu biisien ohella kaikenlaisiin efekteihin ja loputtomaan määrään pedaaleja. Voin kertoa, että on ollut aika vaivatonta rundata Autopsyn kanssa, kun emme matkustakaan älyttömän laitepinon kanssa, vaan pärjäämme pitkälti omilla soittimillamme ja vahvistimillamme.
– Autopsyssa on jotain niin pelkistetyn punkkia, etten edes minä, ikuinen studionörtti, kiinnitä huomiota käytettyihin vireisiin, vahvistimiin tai muihin juttuihin. Autopsyn soundi syntyy aidosti juuri näistä tyypeistä.
Autopsyn jäsenet osoittautuivat Wilkinsonin mukaan aivan erilaisiksi tyypeiksi kuin hän oli kuvitellut. Hän nauraakin joutuneensa kasvokkain sen kanssa, että omat mielikuvat muusikoista eivät aina vastaa todellisuutta.
– Ihan ensimmäisissä äänityksissä huomasin pudistelevani päätäni ja naureskelevani itsekseni, että ei jumalauta, Autopsyn jätkät ovat oikeasti studiossani. Ihan kuin olisin äänittänyt maailman suurimpia rokkitähtiä.
– Vielä hauskempaa oli, miten epärokkitähdiksi he osoittautuivat. Chris, Danny ja muut Autopsyn tyypit olivat helvetin hauskoja ja vähintään yhtä pahoja metallinörttejä kuin minä. Jos en olisi tiennyt sitä, en olisi voinut mitenkään arvata, että nämä tyypit ovat olleet alalla yli 30 vuotta ja kokeneet aivan kaiken.
– Tyypit olivat innostuneita kuin teinit. Muutaman studiosession jälkeen kaikki vanhat mielikuvani pahasuisista death metal -legendoista olivat karisseet ja huomasin saaneeni uusia kavereita.
Riffeillä viiltelyä ja tökkimistä
Sen verran kuluneet vuodet ovat verottaneet myös Autopsya, että bändi ehti kyllästyä omiin tekemisiinsä ennen kuin nyt nimellä Morbidity Triumphant tunnettava bändin yhdeksäs albumi sai nykyisen muotonsa.
Itse asiassa lähestulkoon yksi kokonainen Autopsy-albumi jäi tässä välissä julkaisematta.
– Alkuperäisestä levystähän ei ole jäljellä oikeastaan hevon helvettiä, Reifert nauraa suoraan ja korjaa sitten, että muutama kappale taisi säilyttää paikkansa, mutta suurin osa levystä ehdittiin kirjoittaa uusiksi.
– Morbidity Triumphantilla on kappaleita meiltä kaikilta. En ole ihan varma, miten paljon Ericin vanhoja kappaleita säilyi, mutta itse pidin läpi näiden vuosien mukana vain Maggots in the Mirrorin. Minulla taisi olla liikaa aikaa kelailla asioita, koska tulin monen muun kappaleen suhteen siihen tulokseen, että ne olivat ihan paskaa.
– En tiedä, oliko kaiken materiaalin roskiin heittäminen hyvä idea, mutta uskoin voivani kirjoittaa vielä parempaa death metalia ja aloitin monen biisin kanssa lähtöruudusta. Myös kaikki muu levyn nimeä ja kansia myöten meni ainakin kerran uusiksi uusia riffejä kirjoitellessa.
Kun Morbidity Triumhpant lähtee soimaan ensimmäistä kertaa, ei voi välttyä typerältä virneeltä: tämä on sen luokan visvaista death metalia, jota vain Autopsy voi saada aikaiseksi.
– Yksi asia, johon olemme aina halunneet keskittyä, on niinkin yksinkertainen kuin riffit. En ole valmis pistämään Autopsy-kappaletta ulos, jos siitä ei tule fiilis, että joka ikinen riffi on aivan helvetin kova, Reifert sanoo.
– Se on niin yksinkertaista. Jos mietin mitä tahansa vanhan liiton metallia, parhaissa biiseissä ja joskus jopa levyissä ei ollut yhtään huonoa riffiä. Olen kuullut liian usein biisejä, joissa on ytimenä yksi todella kova riffi ja kaikki muu saa olla ihan mitä vain, kunhan biisi kestää tarpeeksi kauan. Se ei riitä meille.
– Autopsy ei ole koskaan keskittynyt vain vauhtiin. Siihen, että kovalla tempolla saisi riffin kuin riffin kuulostamaan brutaalilta. Jos riffi on oikeasti vitun hyvä, sen voi soittaa hitaasti, lähes doom-tempolla, tai vaikka keskitempoisesti, tai sitten helvetin kovalla tempolla. Oikeasti sairaan kova riffi seisoo jaloillaan missä vain.
– Pidän sellaisistakin levyistä, jotka ovat pelkkää kovaa energiaa ja lujaa vauhtia, vaikkei niistä muistaisikaan seuraavana päivänä mitään. Mutta helvetti… kyllähän kovimmat death- ja thrash metal -levyt ovat sellaisia, että niiden riffit vainoavat sinua ikuisuuden ja saatat hyräillä niitä vielä vuosia myöhemminkin.
Reifert ei ainakaan myönnä, että suoraviivaisen Autopsy-metallin kirjoittaminen muuttuisi sitä vaikeammaksi, mitä enemmän kappaleita tekee.
– Death metalia voi tehdä aina ja ikuisesti uudella tavalla, rumpali-laulaja toteaa pieni pilke silmissään.
– Se on vähän sama juttu kuin kuvan piirtäminen. Voit aina piirtää vaikkapa viivan ympyrän sisälle eri tavalla, ja periaatteessa kuvassa on ihan samat osaset, mutta silti ne ovat joka kerta hieman erilaiset. Se on hyvä haaste. Pysytellä tietyssä reseptissä, mutta olla toistamatta itseään.
– Death metalissa, siis ihan vain vanhan liiton deathissä, voi tehdä vielä paljon erilaisia kappaleita ilman että erikoisuutta tarvitsee kaivaa joistain oudoista pinnallisista kikoista. Jos onnistuu kirjoittamaan kappaleen niin kovista riffeistä, että se jää heti mieleen ja sen haluaa kuulla uudelleen, on oikeilla jäljillä.
– Väitän, että voit kuunnella uuden levymme jokaisen biisin ja ajatella, että ne kuulostavat täysin Autopsylta, mutta et voi kuitenkaan nimetä historiastamme toista kappaletta, jota jokin uusi muistuttaa. Ovela yllätyselementti on aina mukana, onnistumme viiltelemään ja tökkimään tavoilla, joita et osannut odottaa.
Pääkokki rivikokkina
Yksi asia, jota Autopsy ei Morbidity Triumphantilla hyödyntänyt, on Greg Wilkinsonin kyvyt äänittäjänä, miksaajana ja masteroijana. Wilkinson liittyi bändiin puhtaasti basistina, mikä oli hänelle uusi kokemus.
– Kun tulin mukaan, bändi kysyi, onko ratkaisu minulle ok. He olivat jo äänittäneet kanssani Puncturing the Grotesque -ep:n ja ajattelivat, että basistin on hyvä olla basisti ja äänittäjän äänittäjä.
– Tuo oli aika freesi ajatus, koska siitä, kun joku muu on äänittänyt soittoani, on 17–18 vuotta. Olen tehnyt kaiken niin pitkään itse, että studioon meneminen ihan vain bändin jäsenenä ja basistina oli hyvää vaihtelua.
– Olin innoissani! Pääsin jatkamaan Autopsyn perintöä basistina ja olemaan osa sitä soundia, joka on ollut olemassa yli 30 vuotta. Oli muutamia hetkiä, jolloin oli hyvä, että minulla on oma studioni, koska jouduimme äänittämään muutamia ottoja uusiksi, mihin ei olisi ollut mahdollisuutta, jos olisimme tehneet kaiken yksissä sessioissa.
– Äänitin kaikki basso-osuuteni noin tunnissa ja viidessätoista minuutissa. Siksi oli hyvä, että saatoin viedä kappaleet vielä kotiin ja soittaa muutaman pienen pätkän uudelleen. Omaksi yllätyksekseni valtaosa oli kuitenkin hyvää sellaisenaan.
– Tuntui siltä kuin olisin ollut jonkin ravintolan pääkokki, joka pääsee vierailemaan rivikokkina ihan vieraassa ravintolassa. Miten moni voi sanoa menneensä lomalle Autopsyyn? Minä tavallaan voin, hah hah!
Wilkinsonin soitto albumilla on hyvä yhdistelmä jotain vanhaa ja jotain hänen näköistään uutta.
– Pidän todella paljon siitä, miten basso soi Severed Survival -albumilla [1989] ja miten sillä on paikkapaikoin tilaa juuri siten kuin joillain kovimmilla punk-levyillä. Kaiken päälle bassot soittaa Steve DiGiorgio! Sormin! Se soljuvansujuva päin näköä tuleva groove on jotain, mitä oli hauska lähteä kokeilemaan, koska en soita itse luonnostani samalla tavalla, joskin soitossani on myös samaa.
– Haluan soittaa niin kuin ihmiset mieltävät Autopsyn bassot soitettavan. Joskus soitan kitaravahvistimen läpi, joskus sormin ja joskus plekulla. Nyt käytin sormiani ja oikeita bassovahvistimia, koska Autopsyssa on kaksi kitaristia enkä tarvitse bassolle samanlaista roolia vaan ihan oman, autopsymaisen soundin.
Wilkinsonin ei tarvitse miettiä sekuntiakaan, kun kysyn häneltä suosikkihetkiä Morbidity Triumphantilta basistin näkökulmasta.
– Skin by Skinin alkuriffi on yksi tällainen hetki, ja myös toinen Ericin kappale, Tapestry of Scars, on riffeiltään hyvin Severed Survival -henkinen. Siinäkin oli hyvä revitellä bassolla, Wilkinson hehkuttaa.
– Näissä on juuri sitä täydellistä, limaista ja silti tilavaa Autopsy-soundia, jossa kitaralla, bassolla, rummuilla ja lauluilla on kaikilla oma paikkansa eikä mikään tunnu liian tunkkaiselta, vaan juuri oikealla tavalla ilmavalta.
– Pakko mainita myös The Voracious One, jonka väliosassa on melkeinpä voivodmaista fiilistelyä deathmetallisemmalla otteella. Mikäpä sopisikaan paremmin basistin näppeihin kuin Voivod-henkinen riffittely!
Kuolemaa kuin punkkia
Morbidity Triumphantin äänityksestä ja miksauksesta vastasi Adam Munoz, mies lukuisten Autopsy-, Abscess-, Faith No More-, Mr. Bungle-, Neurosis- ja Sleep-albumien takaa. Masteroinnin puolestaan hoiti vuoden 2011 paluulevystä Macabre Eternalista asti yhtyeen kanssa työskennellyt Ken Lee.
Wilkinson kuvailee studiosessioiden olleen opettavaisia, mutta myös hänen omasta kokemuksestaan oli hyötyä.
– Minä ja Adam työskentelemme studiossa täysin eri lailla, ja oli todella kiinnostavaa nähdä, miten joku muu toimii tällaisen death metalin parissa. Se oli kuin olisi nähnyt toisen pään sisään ja tajunnut, miten toisen mieli toimii.
– Tällaisille levyille ei ole olemassa oikeaa tai väärää soundia. On vain erilaisia soundeja, joista moni saattaa toimia. En lähtenyt puuttumaan Adamin työskentelyyn lainkaan. Hänellä on niin kova ansioluettelo, että halusin ottaa oppia siitä, miten hän toimii, ja olin täysin varma, että soundista tulee todella kova. Ja niinhän siitä tulikin.
– Oli muutamia hetkiä, että meidän oli miksattava nopealla aikataululla ja löydettävä vaikkapa oikeanlainen delay tai muuta, ja siinä kohtaa oli hyödyllistä, että olen itsekin tehnyt studiohommia. Tiesin heti, mitä termejä käyttää ja mitä ehdottaa.
Reifert korostaa, ettei Autopsy ole koskaan halunnut kuulostaa epäinhimilliseltä – siis ainakaan siinä mielessä, että mitään lähdettäisiin korjailemaan studiotekniikan avulla. Laulaja-rumpali naurahtaa, että bändin levyjä ei todellakaan nyplätä sairaalan leikkaussalissa.
– Älä ymmärrä väärin, haluamme, että Autopsy soittaa tiukasti ja kuulostaa hyvältä eikä millään tavalla paskalta, mutta emme ole yksi niistä bändeistä, joiden levyjä kuunnellessa kyseenalaistaa, ovatko ne ihmisten soittamia.
– Erityisesti tämä koskee rumpuja. Kuulen jatkuvasti levyjä, joiden rummut ovat liian täydelliset. Se sopii tietynlaiseen ääriteolliseen äärimetalliin, jossa kaikki on gridissä, täydellistä ja kuulostaa ihan eri tavalla sairaalta. Meidän death metalimme juuret ovat punkissa, sen rosossa ja aitoudessa.
– Death metaliin kuuluu tietty vaaran tuntu, joka tulee juuri siitä, että bändi soittaa ihan omilla äärirajoillaan, tai joskus jopa vähän yli rajojensa. Death metalin on kuulostettava vaaralliselta.
Autopsylla on ikää yli 30 vuotta ja levytyksiäkin kertynyt vino pino, mutta Reifert sanoo, ettei bändin tapa tehdä levyjä ole juurikaan muuttunut: albumit pistetään yhä nippuun lyhyessä ajassa ja impulsiivisesti.
– Sehän se homman ydin onkin, että käytämme melkoisen paljon uutta tekniikkaa, mutta sitä on osattava käyttää oikeilla tavoilla oikeissa paikoissa, jotta riffit saavat juuri sen voiman, jonka ne vaativat, hän sanoo.
– Autopsyn albumit on aina tehty paineen alla. Niin tälläkin kertaa. Meillä olisi voinut olla vuosia aikaa tehdä tämä levy, mutta äänitimme sen vasta tänä vuonna, kun olimme jo kiertueella. Kuvio oli siis sama kuin aina. Olemme studiossa muutaman päivän, lennämme vaikkapa Portugaliin keikoille, sitten äänitämme taas pari päivää, ja se siitä.
– Deadlinet sopivat meille hyvin. Äänitämme levyt muutamassa päivässä ja viimeistelemme ne toisessa muutamassa. Autopsy ei ole bändi, joka äänittää kuukausia ja käyttää pari kuukautta lisää siihen, että asettaa kaiken täydellisesti kohdilleen tai miettii täydellisiä soundeja joka sekunnille. Se ei kuulu death metaliin, jos minulta kysytään.
Ura ”lapsellisesta örinähevistä”
Jos Autopsyn uutukainen saa virnuilemaan, samaa voi sanoa Reifertin tavasta jutella videopuhelun ruudulla suurella vimmalla mutta samalla jotenkin täydellisen rennolla asenteella.
On hankala uskoa, miten paljon miehellä on kilometrejä takana.
– Sehän se Autopsyssa parasta onkin, ettei oikeastaan mikään ole muuttunut. Minusta tuntuu, että henkinen ikämme on ainakin musiikin suhteen yhä 18-vuotiaan tasolla, ja se on vain hyvä, rumpali-laulaja hymähtelee.
– Kun soitamme joskus treeneissä Embalmedia tai Ridden with Diseaseä, katson Dannyä ja Erikiä enkä voi uskoa, että soitamme yhä samoja kappaleita kuin teini-ikäisinä ja joku oikeasti maksaa meille siitä jotain. Se on yhtä aikaa todella makea ja täysin surrealistinen fiilis, mutta eihän siitä voi muuta kuin olla helvetin kiitollinen.
– Vaikka olimme hajaantuneena ympäriinsä peräti 15 vuoden ajan, sen oli vain tapahduttava ja se oli nykyisen Autopsyn elinehto. Kun Autopsy palasi, perheet oli jo perustettu ja lapsetkin melkein kasvatettu. Vaikka emme voineet palata täysin vastuuttomiksi pennuiksi, keski-ikäisenä on taas varaa vähän irrotella.
Kolmekymmentä vuotta death metalia on Reifertin mukaan noin kymmenen kertaa enemmän kuin hän uskalsi 1980-luvulla ajatella sen parissa viettävänsä. Elämä pyöri koko ajan hetkessä eikä tulevaisuutta juuri mietitty.
Rumpali-laulaja nauraa makeasti kertoessaan, että jopa hänen lähipiiristään löytyi metallimuusikoita, jotka arvelivat ”lapsellisen örinähevin” unohtuvan pian ja Reifertinkin siirtyvän ”oikean musiikin” pariin.
– Liittyessäni Deathiin vuonna 1987 moni läheinenkin kaverini ajatteli, että se, mitä teimme Chuckin [Schuldiner] kanssa, on täysin typerää. Sanoista ei saa selvää, lyriikat ovat siansaksaa… Kaikkea sitä perusurputusta.
– Moni yritti ylipuhua minua keskittymään Bay Area thrashiin, San Francisco -soundiin ja sellaiseen, koska death metal oli ihmisille, jotka eivät osaa soittaa ja vain thrashillä voi haaveilla tekevänsä elantonsa. Thrash oli coolia, death oli idiooteille. Thrashissä oli kantaaottavuutta, death oli järjetöntä.
– Arvaa mitä? Se vittuilu sai minut vain haluamaan tehdä Deathiä ja death metalia vielä enemmän! Se oli ehkä vähän lapsellista kapinointia, mutta helvetti… pari vuotta myöhemmin kukaan ei yhtäkkiä enää kyseenalaistanutkaan death metalia ja aika moni kaverinikin soitti sitä, joten minulla taisi käydä aika hyvä säkä.
– Kyse ei ollut minkäänlaisesta järkeistetystä päätöksestä. Tein vain sitä, mikä kuulosti mielestäni makealta, ja sitä, missä koin olevani kelvollinen. Death metal ja punk ovat ainoat asiat maailmassa, joista saan näin isoja kiksejä. En tajua mitään tietokoneista. Autot eivät kiinnosta hittoakaan. En ole hyvä urheilussa. Pärjään death metalissa. Se toimii.
Reifert sanoo, ettei ole nostalgisimpia tyyppejä ja muistuttaa, että ajalla on tapana kullata muistot. Hetken fiilisteltyään rumpali-laulaja kuitenkin sanoo 1990-luvun alun olleen Autopsylle ainutlaatuista aikaa.
– Ei ole yhtään liioiteltua sanoa, ettemme huolehtineet tulevasta lainkaan. Kukaan meistä ei miettinyt edes käsitettä ”ura”. Seuraavaa levyä tai kiertuetta ei ollut olemassakaan. Oli vain senhetkinen levy ja kiertue.
– Lähdimme rundille, ja siihen nähden, miten luotaantyöntävää death metalimme oli, käänsimme aika paljon katseita ja meistä tuli jopa verrattain suosittuja, mikä oli aika käsittämätöntä. Voin sanoa, että nautimme siitä täysin rinnoin. Jokainen päivä, keikka ja sen jälkeiset bileet elettiin täysillä miettimättä yhtään, mitä seuraavaksi tapahtuu.
– Sillä oli myös hintansa. Soitimme niin isoja kiertueita vuonna 1993, että koko homma alkoi maistua paskalta. Se oli ensimmäinen naula arkkuun, ja seuraavia tuli jokaisella kiertueella. Tässä tuli se tärkeä hetki. Jotenkin me tunnistimme hetken, jossa saatoimme vielä lopettaa ja pysyä kavereina. Lopetimme ajoissa. Ihme kyllä.
Reifert repeää nauruun ja sanoo, että oikeasti he eivät osanneet lopettaa lainkaan ajoissa, vaan tekivät vielä pahemman kaupallisen itsemurhan. Se oli nimeltään Abscess.
– Mikä olisikaan taatumpi menestystarina kuin perustaa Abscess ja soittaa vielä punkimpaa death metalia, josta uupuu Autopsy-fanien silmissä nostalgia. Annoimme tilalle jotain, mikä ei todellakaan ollut suosittua siihen aikaan.
– Minulle merkitsi tuolloin, ja merkitsee yhä, ainoastaan se, että saan soittaa sellaista metallia, jota diggailen, sellaisille ihmisille, jotka pitävät sellaisesta metallista. Minulle ei ole koskaan merkinnyt mitään, soitanko kymmenelle vai tuhannelle ihmiselle, kunhan kaikki saavat hommasta jotain irti.
Vanhana vara pahempi?
Vaikkei Reifert myönnä pärjäävänsä urheilussa, rumpalointi on melkoista urheilua sekin. Sen suhteen hän on erittäin tiukassa tikissä tänäkin päivänä, 54-vuotiaana. Ainakin kun muistaa treenata.
– Kumma kyllä, ainakin toistaiseksi olen saanut pidettyä kropan väistämättömän rapautumisen hallinnassa puhtaasti sillä, että treenaan paljon ja soitan paljon keikkoja, jolloin tietty rutiini säilyy.
– Se on kuin toinen harrastukseni juokseminen. Jos vätystelen enkä juokse säännöllisesti, suunnitellusti ja silloinkin, kun askel ei meinaa kulkea, kunto ja rutiini alkavat rapistua. Juokseminen ja rumpujensoitto pitävät minut jatkuvasti virittyneessä tilassa, ja oikeastaan tunnen olevani juuri nyt paremmassa kunnossa kuin koskaan aiemmin.
– Muistan, kun Lemmy täytti 50 vuotta. Se oli valtava sokki. Miten kukaan niin raskasta rockia soittava voi olla 50-vuotias? Se tuntui mahdottomalta, mutta Lemmy jatkoi yli seitsemänkymppiseksi eikä lopettanut ikinä. Siinäpä meille esimerkki, että jos diggailee tätä kaikkea tarpeeksi, voi tehdä sitä ikuisesti.
– Huomaan samaa monissa kollegoissani. Kun kierrän nyt festareilla tai rundeilla, monissa bändeissä vallitsee sellainen henki, että vittuun ne ajatukset, voiko metalli vielä kasvaa tai tehdä jotain enemmän. He pitävät itsensä kondiksessa ja nauttivat jutustaan jopa enemmän kuin nuoruuden hulluina vuosina. Ja se kuuluu keikoilla.
Tämänkin lehden sivuilta on saanut huomata, miten moni vanhan liiton bändi on tehnyt viime vuosina kovimpia levyjään ja näyttänyt kaapin paikan nuoremmilleen. Asian mainitseminen saa Reifertin kertomaan, että on asiasta mielissään myös siitä kulmasta, että on itse yhä metallifani, joka ei saa tarpeekseen vanhojen ja uusien bändien levyistä tai keikoista.
– Sodom on tätä nykyä aivan helvetin kovassa kunnossa! Tosin on pakko myöntää, että minusta he eivät ole koskaan tehneet huonoa levyä, mutta viime vuosina Sodom on ollut enemmän Sodom kuin koskaan.
– Entä sitten Saxon? Tyyppien uusimmat levyt ovat täsmälleen yhtä kovia kuin ne 80-luvulta asti hehkutetut klassikot. Aika moni bändi on sellainen, etteivät niiden uudet levyt pärjää nuorena kuulluille ikivihreille, mutta Saxon on toista maata. Luulenko vain, vai onko Biffistä tullut vain parempi ja parempi laulaja? Miten se on mahdollista?
– Voivod? Satan? Ne ovat nyt vieläkin parempia kuin kasariklassikoillaan. Jos joku olisi sanonut minulle 80-luvun lopulla, että nämä bändit tekevät parhaat levynsä 2000-luvulla, olisin varmasti nauranut paskaisesti. Nyt se on todellisuutta, eikä meilläkään toivottavasti mene ainakaan hirveästi huonommin.
Julkaistu Infernossa 8/2022.