Kun puhuu Grave Diggerissä yli kolmen vuosikymmenen ajan äänijänteitään kurittaneen Chris Boltendahlin kera, voi huomata olevansa tekemisissä ainutlaatuisen heavy metal -hahmon kanssa.
Miehen kohdalla ei puhuta ylimielisestä rokkitähdestä, liian vaatimattomasta nöyristelijästä tai elämäntapoihinsa jumittaneesta nuoruuteen haikailijasta.
Kerrankin vuosikymmeniä tässä myllytyksestä eläneen hahmon voi sanoa olevan perustellusti täysin perillä siitä, mitä lukua hän raskaan musiikin elämässään elää ja mitä aiemmissa luvuissa on tapahtunut.
– Muistan ajatelleeni joskus kaksitoistakesäisenä, että on vain yksi asia, mitä haluan tehdä: olla rocklaulaja. Haluan olla se kaveri, joka vuodattaa kaikkensa musiikkiin ja saa purkaa sitä lavalla joka ikinen ilta niin täysillä kuin ikinä mahdollista. Nyt, yli 40 vuotta myöhemmin, olen edelleen samalla tiellä!
– Joku voisi sanoa, että Grave Digger on jotenkin epäonnistunut, ettemme ole koskaan päässeet nousemaan kovimpien metallibändien menestykseen. Siinä vaiheessa voin aina kysyä, kuinka moni 80-luvun alussa tuhansille ihmisille soittanut bändi tekee samaa yli 30 vuotta myöhemmin. Lista ei taida olla kovin pitkä!
Ylös kaivaminen
Grave Digger on tunnettu bändinä, joka pitää kiinni heavymetallisista juuristaan, mutta on aina liikkunut eteenpäin, mitä tulee kokoonpanoihin, levy-yhtiöihin tai levyjen teemoihin. 35-vuotispäiviensä kunniaksi Grave Digger päätti kuitenkin tehdä poikkeuksen ja palata uudelleenäänitettyjä kappaleita sisältävällä Exhumation – The Early Years -juhlajulkaisullaan menneisyyteen.
– En osaa itsekään sanoa, onko tämä albumi syy vai seuraus, Chris naurahtaa.
– Kun teimme viime vuonna Return of the Reaper -albumia, halusimme päästää irti konseptialbumin raameista. Sanoin jätkille suoraan, että nyt palataan kolmeen ensimmäisen levymme suoraviivaisuuteen.
– Tämä vanhojen raatojen ylös kaivaminen ei ollut mikään kauan muhinut ajatus. Se tuli mieleeni vasta vuosi sitten, kun teimme haastatteluja Return of the Reaperin myötä ja minua muistuteltiin, että kai nyt juhlistatte 35-vuotista taivaltanne jotenkin. No, nythän sitten juhlistetaan. Levyllä ja kiertueella!
Ensimmäiset levyt ovat monesti muusikoille itselleen niitä kaikkein etäisimpiä tai jopa kiusallisimpia aikaansaannoksia, joiden penkominen vertautuu vanhojen päiväkirjojen tai luokkakuvien tonkimiseen. Grave Diggerin kohdalla tilanne on toinen. Bändi teki jo Heavy Metal Breakdown -debyytillään (1984) omaa juttuaan, jossa yhdistyivät heavy metal -anthemit ja yksityiselämän kiemurat.
– Headbanging Man, Fire in Your Eyes, Heavy Metal Breakdown… Ei minua hävetä yhtään myöntää, että siellähän on tukuttain helvetin hyviä biisejä! Osa niistä on täysin päätöntä heavy metalin juhlaa, jossa on kyse vain rautaisesta fiiliksestä ja päättömän siisteistä sanoituksista.
– Toisaalta taisimme olla 80-luvulla suurin piirtein ainoa saksalainen metallibändi, joka kehtasi laulaa rakkaudesta ja muusta tunteilusta samalla kuin muut mahtailivat ja eepostelivat! No, eepostelun aika koitti meidänkin kohdallamme, kun huomasimme, ettei tunne-elämämme taida olla ihan tarpeeksi kirjava kovin monelle levylle!
Kiusallisuudet löytyvätkin jostain ihan muualta. Kolmen ensimmäisen albumin jälkeen, 80-luvun lopulla, Grave Digger ajautui kriisiin, joka koitui hetkeksi bändin kohtaloksi. Kun Chrisiä muistuttaa noihin aikoihin nimellä Digger julkaistusta tukkarockalbumista Stronger than Ever, hän alkaa nauraa levyn nimelle.
– Vahvempana kuin ikinä? Paremminkin enemmän hukassa kuin koskaan, Chris täräyttää. – Se albumi… Se oli epätoivoinen yritys tehdä jotain niin kaupallista ja tarttuvaa kuin mahdollista, mutta… Kuten arvata saattaa, tulos oli silkkaa itsepetosta ja osoitus siitä, kuinka itselleen pitää olla rehellinen tai musiikista ei tule helvettiäkään.
– Silläkin levyllä taitaa olla silti faninsa. Uskomatonta kyllä! Joidenkin mielestä se taitaa olla ainoa hyvä levy, mitä olen ikinä tehnyt. Toisaalta, kai sekin on jonkinlainen saavutus, että on onnistunut tekemään konvehtista paskaa! Aika moni onnistuu päinvastaisessa suorituksessa.
Proosat novelleiksi
Toistaiseksi tuoreimmalla studioalbumillaan Return of the Reaperillä Grave Digger teki toisenlaisen käännöksen. Historialliset teemat saivat jäädä, vaikka niistä oli muodostunut 1990-luvun puolivälistä alkaen bändin tavaramerkki.
– Älkää ymmärtäkö väärin. Eivät historia ja mytologia ole menettäneet yhtään viehätystään, Chris kiirehtii sanomaan. – Jossain vaiheessa vain alkoi tuntua siltä, että meiltä odotettiin koko ajan eeppisempiä ja eeppisempiä konsepteja. Tiedättehän, mitä ihminen helposti tekee siinä vaiheessa, kun tältä odotetaan jotain ihan tiettyä ja itse on kylpenyt liikaakin aiheessa.
– No, sitten tietenkin käännetään asiat päälaelleen. Määrätyt teemat voivat olla inspiroivia, mutta samalla myös rajoittavia biisien suhteen. Minusta tuntui, että en halunnut katsella isoa kuvaa, vaan tehdä suoraviivaisen, häikäilemättömän ja tiukan heavy metal -albumin. Sellaisen, jota joku saattaa sanoa korniksi, mutta joka on sitä hyvästä syystä!
Chris korostaa toistuvasti, kuinka Grave Digger on edennyt aina kuin raiteilla suurempien voimien kuljettamana, mutta tämä on tapahtunut täysin omaehtoisesti. Olipa kyse sitten konseptialbumeista tai riippakiviksi muodostuneista jäsenistä, ulkopuoliset tahot eivät ole päässeet Grave Diggerin tulemisia ja menemisiä määräilemään.
– Ironisintahan asiassa on se, että koko teemajuttumme syntyi vahingossa silloin joskus. Kun teimme Tunes of Waria 90-luvun puolivälissä, halusimme laajentaa soundiamme ja onnistuimme siinä. Se oli inspiroivaa pari albumia, ja vielä muutaman levyn siitä eteenpäinkin, mikä nosti osakkeitamme vaikka kuinka. Sitten, kun levy-yhtiöt ja yleisö yrittivät yllyttää yhä isompiin juttuihin, halusin tehdä jotain päinvastaista!
Asiat tärkeysjärjestyksessä
Grave Diggeristä puhuttaessa ei voi unohtaa tosiasiaa, että Chris Boltendahl on ollut jo parinkymmenen vuoden ajan bändin ainoa alkuperäisjäsen. Chris ei myönnä olevansa yhtä kuin Grave Digger, muttei toisaalta myöskään vähättele omaa rooliaan.
– En tiedä, voinko ottaa kunniaa itselleni, Chris naurahtaa kuivasti. – En ole tottunut tanssimaan ruusuilla, mutta lähes kaikki Grave Diggerin vahvuudet on rakennettu vaikeiden aikojen oppien pohjalle.
– Karu totuushan taitaa olla, että olen ollut niin saatanan jääräpää, etten ole antanut periksi millekään tai kenellekään. Joku saattaa nähdä minut itsekeskeisenä paskiaisena, mutta loppupeleissä, aina kaikkien mutkien jälkeen, uuden albumin ilmestyessä, kaikki huutavat kuorossa, kuinka levy on ihan helvetin hyvä ja kuinka kaikki muutokset kannattivat. Niinpä niin, Chris hymähtää.
Itsepäisyydestä on ollut hyötyä myös Chrisin yksityiselämässä. Myös sillä saralla mies on tehnyt päätöksiä, jotka ovat saattaneet vaikuttaa aluksi järjettömiltä tai mahdottomilta, mutta ovat osoittautuneet lopulta ainoiksi oikeiksi. Päällimmäisenä näistä Chris nostaa esille raitistumisensa.
– Yksi jos toinenkin sanoi minulle vuosituhannen vaihteessa, että minun on valittava päihteiden ja keikkailemisen tai molempien jättämisen välillä. Kuten luonteeseeni hyvin sopii, sain tuosta vain lisää syitä näyttää, että kaikki tulee menemään alkoholin ja polttelun jättämisen jälkeen vielä paremmin.
– En edes yritä esittää, että se olisi ollut helppoa. Kaikki tietävät, että rockelämä on saanut nimensä syystä, ja olen elänyt viimeiset viisitoista vuotta jatkuvasti houkutusten keskellä. Mutta kun olin kerran päättänyt, että haluan pitää huolta itsestäni ja äänestäni, niin minähän olen myös pitänyt. Enkä ole ollut koskaan onnellisempi kuin nuo paskat elämäntavat jätettyäni.
Enemmän kuin elossa
Joistain saattaa tuntua käsittämättömältä, että tasaisen varma seikkaileminen keskisuuren metallibändin keulilla voi olla täsmälleen sitä, mitä joku muusikonuraltaan haluaa. Varsinkin, kun tämä joku ei edes koe musiikkia urakseen.
– Minulta kysytään jatkuvasti, miten jaksan vuosikymmen toisensa perään ”sitä samaa” eli levyjen tekemistä, kiertueita ja kaikkea näiden ympärillä. Sanon aina, että jos jonkun pitää kyseenalaistaa tämä, hän ei tule ikinä ymmärtämään voimaa, jonka ihminen voi saada musiikista!
– Muusikot sanovat joskus, että tämä on maailman paras työ. Voin mennä vielä pidemmälle, koska tämä ei ole minulle työtä. Tämä ei ole elämäntapani. Metalli on elämäni! Niin kauan kuin muistan, kaikki elämässäni on pyörinyt tämän musiikin ympärillä. Ilman tätä kaikkea en olisi Chris Boltendahl.
Näiden kommenttien jälkeen tuntuu lähes järjettömältä kysellä Chrisiltä Grave Diggerin tulevaisuudesta…
– Kahdesta asiasta emme luovu: heavy metalista ja siitä, että ensi vuonna julkaisemme uuden albumin, lähdemme kiertueelle ja elämme ja hengitämme metallia.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 9/2015.