Huippumenestykseen yltäneet kotimaiset progemetallibändit ovat vähissä. Toisen levynsä julkaisseella Pressure Pointsilla on kuitenkin kaikki edellytykset loikata kotimaan pikkulavoilta suuremmille kentille.
Remorses to Remember -esikoisenne julkaisusta on hyvän matkaa yli viisi vuotta. Mitä olette puuhailleet näiden ”hiljaisten vuosien” aikana?
– Varsinainen hiljaiselo alkoi kolmisen vuotta sitten FME-keikan jälkeen. Viime levyn jälkeen olimme melko aktiivisia muun muassa keikkarintamalla, joten koko aikajaksoa ei voi mielestäni niputtaa samaan, basisti Janne Parikka vastaa.
– Alkuvuonna 2011 kiersimme Pohjoismaita ja Baltiaa Nilen lämmittelijänä. Vain päiviä ennen rundia silloinen kitaristimme Juho Suortti ilmoitti jättävänsä yhtyeen löydettyään Jumalan. Pikapaikkaajaksi löytyi Timo Ruokola, jonka pesti vakinaistettiin myöhemmin. Timolla oli tuolloin taukoa omalla bändirintamallaan, mutta myöhemmin kiireet pakottivat myös Timon jättämään bändin.
– Aloitimme False Lightsin äänitykset tammikuussa 2013, ja kesken niiden meihin otti yhteyttä Jaakko Lehtinen, joka oli kiinnostunut kitaristin paikasta. Jaakko osoittautui mieheksi tontilleen, ei pelkästään kitaristin kykyjensä, vaan myös erinomaisen laulutaitonsa ansiosta. Jaakkoa kuullaankin revittelemässä heti levyn parissa ekassa biisissä.
– Myös levy-yhtiö vaihtui, mutta päätimme silti aloittaa levyn äänitykset. Tänä keväänä solmimme sopimuksen saksalaisen 7Hardin kanssa, ja yhteistyö on toiminut alusta asti. Levy on ollut valmiina jo hyvän aikaa, ja kuten jokainen muusikko tietää, oman hengentuotteen päällä istuminen on todella turhauttavaa.
False Lights hengittää vapautuneemmin kuin paikoin aika täyteenkin ammuttu debyytti. Lähdittekö hakemaan selkeämpää ilmaisua tietoisesti?
– Biisit ovat kokeneet monta muodonmuutosta ja osa niistä on sävelletty lähes kokonaan uusiksi sitten ensimmäisten demotusten. Jotkin biiseistä, esimerkiksi avausraita Wreckage, ajoittuvat jo aikoihin, jolloin debyyttimme vasta odotti julkaisuaan.
– Itsekritiikki ja sovitustaito ovat kasvaneet viime vuosina, ja ehkä juuri siksi osa kappaleista sävellettiin kokonaan uusiksi. Kymmeniä minuutteja materiaalia on lentänyt roskakoriin, ihan vain kappaleiden eheyden nimissä, ja monia hyviä riffejä jäi pois, koska ne eivät palvelleet biisiä riittävästi.
Laulaja-kitaristi Kari Olli tuuraili Ville Frimania Insomniumissa, mikä oli varmasti teille hyvää promootiota. Huomasitteko kiinnostuksen bändiänne kohtaan nousseen näiden tuurauskeikkojen myötä?
– Karin pesti toi hyvää näkyvyyttä myös meille, koska bändimme mainittiin lähes kaikissa Insojen rundista kertovissa uutisissa. Lisäksi kontaktit tien päällä näkyivät tasaisena tykkäysvirtana Facebook-sivullamme. Luultavasti näkyvyyden vaikutus realisoituu vasta hieman myöhemmin, mutta ensivaikutelma on, että Karin tuurauksella on ollut positiivinen vaikutus sekä yleisömääriin että levymyyntiin.
Lopussa täytyy nostaa pöydälle vertailut Opethiin. Kuinka reippaasti nämä oikeasti rassaavat, ja onko pelkoa siitä, että tästä voisi olla teille jopa jotain haittaa?
– Opeth on luonut genren ja on itseoikeutetusti sen pioneeri, joihin kaikkia muita etäisestikin samalta kuulostavia verrataan. Bändin nykysuunnan huomioiden ihmettelen, jos vertauksia tulee uuden levymme myötä. Mielestäni olemme urautuneet selkeästi eri suuntaan niin soundillisesti kuin tyylillisestikin. Joitain yhtäläisyyksiä löytynee edelleen – taustalla kuitenkin kummittelevat samat viiksekkäät progevaikuttajat.
– Alussa Opeth-vertaukset ehkä hieman rassasivat, mutta nykyään asia lähinnä huvittaa. Jos bändimme musiikkia kuitenkin haluaa kuvailla sitä tietämättömälle, kyseinen vertaus on luultavasti helpoin tapa selittää, minkälaista musiikkia soitamme. Siinä mielessä en usko, että siitä on ollut haittaa.
Haastattelu julkaistu Infernossa 7/2015.